>Olipäs päivä! Aamupäivällä keksittiin Nannan parin euron lamppuvinkistä lähteä ajelemaan Clas Ohlsonille (lähimpään on reilun tunnin automatka), ihan silläkin verukkeella, josko tuo ikiliikkuja edes autossa hetken nukkuisi. Eipä ole enää tasaisesta hurinastakaan apua, mutta lamput ja johdot saatiin, joten ihan turha reissu ei tullut. Parin euron lampuille tietysti tuli hiukan enemmän kokonaishintaa kun lasketaan matkakin siihen päälle. Joskus on kuitenkin kiva tehdä jotain spontaania. Piristävä juttu!

Nappasin ennen lähtöä muutaman kuvan kivoista uusista väriläiskistä. Muistatteko sen meidän ison virkatun päiväpeitteen?! No, joka tapauksessa se joutui Alman hampaisiin, ja suoraan sanottuna meni aika rujoon kuntoon. Koska äitini on virkannut peiton, ei hänelle jäänyt kauheasti vaihtoehtoja, ja niinpä peitto suuntasi nyt joulun jälkeen korjauskäynnille. Sopimuksena on, ettei peitolla ole kiirettä takaisin. Hätä ei kuitenkaan ole päiväpeiton kokoinen (enkä puhu nyt äidistäni); Makuuhuoneessa majailee nimittäin uusi ihana täkki! Peitto on vanha, ja löytyi sukulaisten vintiltä. Täysin käyttämätön ja siisti. Joku oli sen aikanaan huolella pakannut. Valmistajan pahvinen lappukin roikkui yhä paikallaan, kunnes Alma repi senkin riekaleiksi. (Huolestuttava kaava!)
Eilen nappasin Indiskasta mukaani suloiset posliininupit, jotka näillä minuuteilla ovat paikallaan keittiön ja työhuoneen komeroissa. Huoneissa on vanhat kiinteät paikalleen rakennetut kaapit, ja niiden vetimet oli ihan vain miehen rautakaupasta pikaisesti nappaamat. Molempiin huoneisiin ollaan ajateltu piristävää Hyasintti -tapettia, ja siksi halusin jotain pientä ja vihreää jo kokeeksi.

Univelkaa on vieläkin, mutta mieli on pirteämpi. Kiitos ihanista kommenteistanne ja hyllyvinkeistä! Niistä oli apua!
Nyt menen laittamaan saunan lämpimäksi, ja keitän kaakaota. Mukavaa lauantai iltaa!

>Ai eikö tää bloggeri päivitykkään itsestään!? Kohta viikko edellisestä postauksesta; Hupsis!
Olen käynyt hiljaista kamppailua itseni kanssa. Tehnyt päätöksiä, jotka tiedän järjellä ja sydämellä oikeiksi, mutta joista joudun mielestäni maksamaan liian kovan hinnan. Yrittänyt ymmärtää ja olla ajattelematta, kummassakaan onnistumatta. Lisäksi meillä vaeltaa öisin Herra Hakkarainen, ja jokainen voi vain kuvitella, miten arki sujuu 2-vuotiaan kanssa joka ei nuku. Tunnen itseni rättiväsyneeksi – sekä henkisesti, että fyysisesti. Ihan noin vain syitä hiljaisuuteen luetellakseni.
Mutta; Eteen päin, sanoi mummo lumessa, ja täällä sitä taas keikutaan. Pitää vain kestää se karu totuus, että kaikkea ei voi saada, ja sen kanssa on elettävä. Loppujen lopuksi se elämä kuitenkin on tässä ja nyt, eikä vasta sitten joskus.
Etsiskelin inspiksiä työhuonetta ajatellen, mutta pari söpöä ruusukuvaa tarttui matkaan. (Kokemuksia ikean expedit hyllyistä otetaan vastaan!) Oma kamera taitaa olla jo pölynkin peitossa. Ruusuista muistui mieleen kesä, ja kukapenkit. Melkein olin jo unohtanut, mitä tuolla lumen alla onkaan!
Mitäs sitä naamaansa enempää kurtistelemaan, kevätä kohtihan tässä mennään! Huomenna kaivan kameran esiin. Kuullaan ja nähdään! Mukavaa perjantai iltaa kaikille!

>Otsikosta huolimatta uuden vuoden vastaanotto sujui suuremmitta vahingoitta. Itse olin vain iloinen, kun sain, flunssaani vedoten, jäädä sisälle hoitelemaan siskoni kaksosvauvoja ilotulituksen ajaksi. Parin pamauksen jälkeen ulkoa kuitenkin kannettiin kaksi parkuvaa lasta sisään, ja papan raketit säästyivät. Lähinnä lapsille irtosi iloa vain suojalaseilla leikkimisesta, joten ihan vain kasvatuksellisessa mielessä olen tyytyväinen lopputulokseen.
Oma ”aikuinen nainen” -lookkini kesti uskottavana siihen asti, kunnes kipitin Alkon kassalle kahden viinipullon kera ja kaivelin ajokorttiani esiin todistaakseni täysi-ikäisyyteni. Ei siinä paljon vaatetus ja viskibasso auta kun pärstä on kuin 17-vuotiaalla. Sanomattakin selvää, että olen tyytyväinen myös tähän seikkaan!

Mitä tulee otsikkoon, pienen pieni tuhopoltto pyörii mielessäni, sillä meidän siivous ja tavarankarsintaprojekti on edennyt vaiheeseen, josta en löydä ulospääsyä. Lattiat ovat täynnä pussukoita, nyssyköitä ja laatikoita, joille kaikille on varmasti olemassa jossakin riittävä säilytystila, mutta ei meidän talossa. Jos tuo sama tavaramäärä pitäisi nyt tunkea takaisin kaappeihin, en usko että siitä tulisi yhtikäs mitään. Heittelin ilmoille jonkinlaisen vuokravaraston hankkimista, mutta koska eteen tulee (tässäkin asiassa) raha, joudun yksinkertaisesti käymään nuo pussukat, nyssykät ja laatikot läpi, kunnes kiertoon menevän tavaran määrä on suurempi kuin säilytettävän. Mutta, kun mistään en haluaisi luopua. Jokaisella tavaralla on jokin tarina, tunne- tai käyttöarvo, ja lisäksi uskon omaavani jonkinmoisen ylimääräisen hamstrauskromosomin. Mistä sitä tietää, mitä tarvitsee huomenna tai vuoden päästä. Homma olisi helpompi, jos kaikkea saisi aina ostaa tarpeen tullen uudestaan kaupasta, mutta minun omaisuuteni koostuu lähinnä mielettömistä kirppislöydöistä. Siitäkin huolimatta, että olen jättänyt kirpputorilla pyörimisen pois harrastusvalikoimistani. Vanhoja lastenvaatteita, leluja tai turvakaukaloa en pysty laittamaan kiertoon – vielä. ”Entä jos” on muodostunut yleisimmäksi puolustuksekseni.

Kaikkea tätä ahdistusta olen puraknut piparitalon hajoittamiseen. Jokin talo oli yksinkertaisesti tuhottava, ja vahingoista pienin taisi olla piparkakkutalon kohtalo. Kuvittelen ainakin.
Loput ahdistuksesta aion hoitaa illalla katsomalla digiboksille tallentuvan Hercule Poirot’n ja juomalla lasin punaviiniä, joka ehdottomasti muistuttaa ainakin alati nuoresta ulkonäöstäni. Lohduttavaa.
Ja toivon tosissani, ettei talomme syty palamaan, sillä tämän tekstin jälkeen vakuutusyhtiön kanssa saattaisi tulla pienen pieniä ongelmia.