>Keväisiä ilmiöitä

19.1.2011

>

En tiedä miten muualla päin Suomea on asiat, mutta täällä ainakin tarvotaan loskassa. Eilen oltiin ihan kunnolla plussan puolella ja tänään sentään nollassa. Kunnon lantsarikelit, sanon minä! Jouduttiin eilen kääntymään iltalenkin puolivälissä takaisin, kun tie oli karhuttu puhtaaksi, ja isin vanha stiga tyssäsi kuin seinään. Ollaanko tässä nyt tosiaan sydäntalvessa, tammikuussa!
Oli sitten talvi tai kevät, niin olen tässä hiukan funtsinut näitä jokavuotisia ilmiöitä. Ei taida olla naistenlehteä, joka ei näin alkuvuodesta tarttuisi aiheeseen laihdutus, paremmat elämäntavat, pienet muutokset tai kevyempi elämä. Paikallisen liikuntakeskuksen parkkipaikka on laajentunut viereisen kaupan pysäköintialueelle, kun innokkaita jumppareita on niin paljon. Kevään myötä automäärä pienenee. Saatan olla pessimisti ja syy on yksinertaisesti kuntoilijoiden parantunut kunto ja jumppamatkan teko polkupyörällä tai kävellen. Oli miten oli, se on tuttu keväinen ilmiö. Toukokuussa lenkkeilijöiden määrä taas hiukan kasvaa, kun lehdet alkavat hehkuttaa bikinikautta, mutta siinä välissä on pienen pieni taantuma.
Mikäli alkuvuodesta ei jaksa ottaa itseään sen paremmin niskasta, kuin loppuvuodestakaan, voi aina napata naistenlehtien pikaniksit ja helpot pienet muutokset: Käytä hissin ja luikuportaiden sijaan rappuja, luovu iltapäiväpalaverin kahvipullasta, käy työkaverisi juttusilla sen sijaan, että lähettäisit sähköpostia avokonttorissa, kulje työmatkat kävellen tai pyörällä, tai kulje jalan ainakin pari pysäkinväliä.
Entä käytännössä; rehellisesti en tiedä onko tässä kylässä hissiä. Voi olla, tai voi olla olematta. Siinä vaiheessa kun tänne tai naapurikaupunkiin tulee liukuportaat, on uutiskynnys ylitetty. Kuulette siitä varmasti, ja minä menen ajelemaan liukuportaissa ihan vain ajelemisen ilosta! Jos hyvin käy, pääsen lehtikuviin. Otsikkona vaikkapa ”Maalaiset hullaantuivat liukuportaista”.
Minkä iltapäiväpalaverin pullasta pitäisi luopua. Kuinka moni oikeastaan saa työpaikallaan kahvia ja pullaa joka iltapäivä? Noin niin kuin prosentuaalisesti työssäkäyvistä… Mä keittelen täällä omat kahvini, eikä kukaan tarjoile härsykkeeksi pullaa. 
Sähköpöstikohdan mä ymmärrän, jos ollaan avokonttorissa. Mutta sitten taas niiden avokonttorissa työskentelevien määrään. Tai ylipäätään niiden ihmisten määrään, jotka oikeasti istuvat työkseen tietokoneen ääressä. Onpa sitä monenlaista muutakin työtä. Itse joudun käyttämään jalkojani, ääntäni ja hermojani, jotta viesti menee perille.
Sitten niihin työmatkoihin. Ihminen joka asuu Ruuhka-Suomen ulkopuolellla joutuu usein matkaamaan pitkiäkin työmatkoja. (Tiedän toki yhden naisen, joka kulki aamuin illoin töihin juosten. n.30 kilometriä per suunta. Nainen työskenteli psykiatrisessa laitoksessa. Henkilökunnan ja potilaiden raja taisi olla häilyvä.) Kunnioitettavaa, mutta ihan oikeasti, kuka matkustaa vaikka 60km päivässä kävellen, ja laittaa sen jälkeen lapsille ruokaa, imuroi kodin ja pesee pyykit! Kauppaankin voi olla se 10-20 kilsaa, joten kovin suuria ostoksia tuskin kukaan jaksaisi raahata yhdellä reissulla. 
Ja sitten niihin pysäkeiden väleihin; Toimii suurissa kaupungeissa, mutta meillä yksi pysäkinväli on yleensä yksi kaupunki, joten ongelma on sama kuin edellisessä.
Itse ajan autolla ruokakauppaan – ovelta ovelle. Hymyilen nolona, kun lapseni kiljuu riemusta päästessään liukuportaisiin. Hymyilen nolona menessäni itse liukuportaisiin, jotka vievät väärään suuntaan (tosi noloa!). Soitan tai lähetän sähköpostia sen sijaan, että kipaisisin kertomaan kuulumiset tuttavilleni. Leivon itse pullani, tai ajan autolla kauppaan ostamaan niitä. Ja miten sitten liikun ja kulutan niitä kaloreita? Ulkoilutan koiraa ja lastani. Vedän sitä stigaa ja lapioin lunta. Jumppaan olkkarin lattialla ja eksyn joskus salille.
Muistan saaneeni kommentin, jossa ehdotettiin kertomaan kotiseudusta, tutuista kulmista ja lempi kahviloista. Hhhmmm; Kyllä se on kuulkaas hyvät rouvat niin, että jos meillä päin haluaa juoda kahvia, on parasta omistaa kahvinkeitin!
Että sillee!
Piti muuten lisätä tännekin se pikakommentti mahdollisuus, mutta en osannut. Onko muuta keinoa, kuin vaihtaa koko blogimalli? Ken tietää, kertokoon!
***

>Solmu aukesi!

17.1.2011

>Nyt alkaa kuulkaas taas tapahtua. T oli tänään kotona ja totesi, ettei ole ihmekään, jos tässä huudossa vähän väsyy. Tajusin että kaikki johtuu vain väsymyksestä. Hitto, mä olen ollut lopussa! Sovittiin Niilolle ensi viikonlopuksi mummulareissu ja saan olla ihan yksin. Koska mä olen ollut viimeksi yksin?! Vuosi sitten!
Kun tunnelissa näkyy valoa, se vaikuttaa välittömästi. Maalipurkki on jo liikkunut, kirjoituspöytä vaihtanut huonetta ja pesukoneessa myllää peitto ja dylonit! Ai että, mä olen varmaan noussut kuolleista!
Kokkailtiin tossa yhdessä ihan jäätävän hyvä pastakastike, ja tuntui, että ruoka maistui pitkästä aikaa hyvälle. Selitys sellittämättömään painonlaskuunkin löytyi. Päänsärky ja voimattomuus löysi syynsä. Palaset loksahtelee paikoilleen!
Mä olen kyllä kulkenut naamari väärinpäin jo ihan liian pitkään. Kiva hymyilläkin välillä!

Jos peiton värjäys onnistuu, laitan kuvia. Samoin maalauksista. Ja pöydästä uudella paikallaan. Tapetin menekki on laskettu, työhuone on kaaoksessa ilman kalusteita. Haluaisin siivota ruokakomeron. Ja pestä kylppärin. Siivoominen on ihanaa! Olin vallan unohtanut. Seuraavaks pitää kai heivailla joulukuuset ulos. Vai mitä olette mieltä 🙂 Homma riittää!

Pojat teki mulle ihanan lumiukon ikkunan taakse. Porkkananenä ja kaikki. Ukko vaan meni ja suli, ennen kuin ehdittiin kuvata. Koneeltä löytyi tulppaanikuvia. Eli niillä nyt toistaiseksi.

Energiaa uuteen viikkoon!

Edit: Luin tekstini, ja piti vain tulla laittaan, että ei en ole minkään manian kourissa 🙂

>Ei niin yhtikäs mitään

15.1.2011

>Mitään ei tapahdu. Mutta eihän aina tarvitsekaan tapahtua. Olla möllötän jo ties monettako viikkoa, ja pureskelen kynsiäni. Miljoona projektia lojuu keskeneräisenä pitkin taloa. On Dylonin värijauhetta ja uudistusta kaipaava peitto. Miten voikin olla niin työlästä mitata vain se puoli kiloa suolaa, ja heittää kamppeet pesukoneeseen. Mutta näköjään voi. Nostin tapsanpäivänä liitutaulumaalipurkin keittiön pöydälle. Arvaatkaapas vain missä se purkki nyt on. Just siinä samassa paikassa – tietysti.
Blogin suhteen olen ollut ihan täysin yhtä saamaton. Oma kannettavani kulki tiensä päähän, ja pöytäkoneen vieressä tapittaminen (puhumattakaan keskittymisestä) on aika lailla hankalaa. Tosin, kun oikein mietin, niin konetta kai käytinkinn vain lähinnä bloggailuun. Ja sitten on kirjat! Pitkästä aikaa olen tarttunut kirjoihin ja lukenut päikkäriajat ja pikkutunneille aamuun. Kostautuuhan tuo tietysti suraavana päivänä. Kotityöt tekemättä ja silmien ympärillä mustat rinkulat.
Puolentoista vuoden jahkailuni tapettejen kanssa on vienyt uskon päätöksentekotaidoista. Olen viimein ymmärtänyt, että vika ei ole yksin minussa; Olen naimisissa samanlaisen jahkailijan kanssa! Miten voikin mieli muuttua aina parin viikon välein, ennen kuin yhtään tapettikerrosta on edes seinässä?! Pääasiahan on, että syntipukki on löytynyt ja sormi ei osoita vain ja ainoastaan minua.
Haettiin tänään Gammalsvenska kirja rautakaupasta. Sieltä viimeinen ”päätös”, ja yksi kiva apilatapetti jäi mieleeni ”harkintalistalle”. Noi Durot on vissiin jotenkin esiliisteröityjä. Mitenkähän on, millaisia ovat laittaa? Onko kokemusta?
Pikkumies painui juuri pahnoille, ja isompi on matkoillaan, joten miesseuraksi taitaa jäädä lauantai illalle Sean Connery. From Russia with Love, you know? 🙂 En valita. En sitten yhtään! Hitsinpimpulat vain, kun ne joulusuklaat meni ja loppui!


Kunhan räpsin -kuvia päivältä, kun aurinko tunki kuurankukkien läpi sisään. 


Kauheen kivaa viikonlopun jatkoa kaikille!
Niitä uusia kujeita sitten joskus toisella kertaa 🙂