Viikko sitten perjantaiaamu valkeni kauniin kirkkaana, mutta kylmänä. Ajoin aamulla kotiin ja tyhjensin autosta kamerarepun ja muut työvälineet ja olin varma, etten enää koskaan voisi tarttua kameraani, nauttia kevätauringosta tai perjantaiaamuista. Olin viettänyt viimeisen päivän ja yön isän vierellä. Ja vaikka kuolema ehkä isän kohdalla olikin armollinen, sen lopullisuus tuntui silti ylitsepääsemättömältä. Ajasta ikuisuuteen, mutta ei koskaan takaisin.

Viimeiset kolme viikkoa olivat ehkä elämäni raskaimmat. Ensin puhuttiin kuukausista, lopulta viikoista. Aika kului kuitenkin nopeammin kuin kukaan olisi vielä kuukausi sitten osannut kuvitella. Ja samalla ne viikot olivat myös äärimmäisen tärkeitä. Läsnäoloa ja välittämistä. Hiljaisuutta ja tärkeitä sanoja.

Nousin vielä torstaina aamukahdelta. Tein viimeisiä Instagram-kampanjoita valmiiksi ja lähdin ajamaan töihin. Automatkalla kuitenkin tajusin etten enää jaksaisi. Väsymys ja tieto siitä, että minun pitäisi olla jossakin ihan muualla kävivät turhan raskaiksi. Niinpä ajoin aamupäivällä sairaalaan ja istuin isän vierellä koko päivän ja seuraavan yön. Perjantaiaamuna ehdimme vielä istua yhdessä kokonaisen tunnin – kokonaisena perheenä. Se että olimme siinä vierellä on jotenkin lohdullista.

Viikon aikana tunteet ovat kulkeneet lähes kaikkia ratoja. On surua, kiukkua, väsymystä ja iloakin. Loppuviikosta päätin, että elämän on jatkuttava. Halusin kuitenkin lukea loppuun kirjan, jonka ehdin isän vieressä aloittaa ja neuloa valmiiksi paidan, jonka helman resorista pari kerrosta syntyi isän vierellä. Päätin, että ne on mun surutyötä. Ellen tarttuisi niihin nyt, ne muistuttaisivat aina siitä kaikesta, mikä jäi kesken. Eilen päättelin neuleen ja suljin kirjan. Totesin, että on aika jatkaa elämää. Nyt maanantai ja arki tuntuvat ajatuksena raskailta, mutta samalla lohduttavilta. Elämän on jatkuttava, eikä asia muutu, vaikka kuinka rypisin surussani. Toki surutyö ottaa aikaa villapaitaa ja kirjaa kauemmin, mutta se on kai vain hyväksyttävä osaksi elämää. Mulla on kuitenkin ihana perhe, työ jota rakastan ja elämä joka kannattaa elää.

Kolmen viikon aikana ehti saapua myös kevät. Ja vaikka voisi kuvitella toisin, meillä on puutarhajutut aika hyvällä mallilla. Tästä kiitos meidän miesväelle, joka otti tänä vuonna hoitaakseen kruopsutukset ja haravoinnit, kasvihuoneen lasit ja monet muut työt, joiden luulin jäävän tekemättä. Ehkä näiden räntäsateiden jälkeen puutarhajutuista on kiva ammentaa iloa arkeen. Nauttia keväästä, alati lämpenevistä perjantaiaamuista ja valokuvaamisestakin.

Viimeisen viikon aikana olen myös yrittänyt korvata lapsille ne viikot, jotka olin poissa. Kiitollisena siitä, että poissaoloni oli kuitenkin mahdollista. Olen onnistunut pyrkimyksessäni vaihtelevasti, mutta tänään leivottiin Klaaran kanssa suklaakeksejä. Niiden ohjeen löydät täältä, jos vaikka haluat kokeilla. Sopivat hyvin myös vapun herkkupöytään, joskin katoavat kovin nopeasti. Siksi tehtiinkin kolminkertainen määrä.

Mun oli tarkoitus julkaista tämä postaus jo sunnuntaina, mutta sitten meidän tiskikone hajosi ja koko ystävänpäivä menikin sitten siinä. No, rauha maassa ja uusi tiskikone hymisee onnellista säveltään. Onneksi!

Raitaneuleesta tuli ehkä vähän liiankin oversize, mutta se on just niin iloisen piristävä, kuin mitä olin ajatellut. Superhyvä niille päiville kun tarvii vähän sparrausta ja ylimääräistä energiaa. Ja samalla keväinen. Olen nimittäin huomannut kaipaavani taas niitä vaaleita ja heleitä sävyjä. Aurinko muistuttaa ihanasti keväästä (ja likaisesta kodista) ja viherpeukaloni on sekin heräämässä horroksestaan.

Ensi viikolla on hiihtoloma. Mä tasaan itse pari päivää työaikaa ja suunnitelmissa on lähteä lasten kanssa siskon luokse. Pieni irtiotto arjesta. Muuten toivon, että hiihto ja ulkoilukelit jatkuisivat yhtä ihanina, mitä ne on nyt ollut. Jotenkin niin upeaa, kun iltaisinkaan ei tule heti pimeää ja hiihtämään ehtii valoisaankin aikaan. Kaikenlaiset retket ja nuotiomakkarat kruunaavat tämän kauan odotetun talven. Itse asiassa tulin just taas savunhajuisena kotiin. Vähän laskiaispullan kermaa suupielissä.

Mutta hei nyt täyttämään uudestaan sitä tiskikonetta. Vielä ei ole täysautomaatiota. 😀

 

Ihanaa iltaa!

Heippa ja uutta viikkoa!

En tiedä onko minussa nykyään jokin vähän vinksallaan, mutta ihan tykkään näistä lonkeronharmaistakin lokakuun päivistä. Ei tarvitse olla niin justiinsa. Lupa olla vähän vähemmän energinen ja ulospäinsuuntautunut. Se on välillä ihan jees sekin, vaikken tästä ehkä pysyvää olotilaa tavoittelekaan.

Mun viikonloppuun mahtui yksi koulutus, ulkoilua, perheaikaa sohvalla, yhteisiä ruokailuja, puutarhatöitä ja pitkät yöunet. Sopivasti vähän kaikkea, joskin eilen oli pakko laittaa perhe kahtia ja lähettää miesväki pelireissuun keskenään, koska korona ja kaiken maailman rajoitukset. Mutta menihän se tyttöjenpäivä niinkin. Sellainen aika täykkäri viikonloppu etten sanoisi. Ja sellaisen jälkeen on kiva aloittaa uutta viikkoa.

Olen saanut jokusen kysymyksen tuosta meidän keittiön pöydästä ja se on tosiaan rungoltaan se sama Ikean pöytä, mikä siinä on ollut jo vuosia, mutta tuo pöydän kansi on uusi. Puu on vanhaa haapalankkua, jonka ystävä höyläsi ja mies nakutteli kannen paikalleen. Pinta käsiteltiin Osmon Topoil öljyvahalla ja sävyllä valkotammi. Tähän sain ohjeet ja vinkit Katilta, joka on näissä jutuissa ihan pro. Ja lopputulos on tietenkin aivan älyttömän ihana ja tykkään pöydästä joka päivä vain pikkuisen enemmän.

Siinä vaiheessa kun pöydän kannen uusimista alettiin miettimään olin oikeastaan jo kerännyt itselleni valtavan määrän inspiskuvia ja niitä sitten mietittiin ja käytiin yhdessä läpi. Oikeastaan haapaan päädyttiin vain koska ihastuin sahalla pitkiin vanhoihin lankkuihin, joita oli projektiin tarpeeksi. Halusin pöydän pinnasta kuitenkin paksua lankkua ohuemman ja luonteeltaan lankkupöytää kevyemmän. Pahin mahdollinen skenaario oli, että meillä olisi keskellä keittiötä jotakin isoa, mikä ulkonäöltään kuuluisi paremmin jonnekin metsästysseuran majalle. Niitä versioita tulikin paljon vastaan googlettamalla vain ”lankkupöytä” ja jouduin oikeasti tekemään töitä sen eteen, että sain sen visioni selitettyä myös miehelle. Mutta nyt se on tosiaan jotakin muuta kuin metsästysseuran pirttiryhmä. Pöytä jopa huokuu vähän sellaista japandi-henkeä; rauhoittavaa, luonnollista ja vähäeleistä.

Seuraava projekti voisi olla tuon itse tehdyn sivupöydän kannen uusiminen. Tosin sen suhteen en ole yhtään varma, mitä haluaisin. Olen jopa miettinyt kivitasoa tuohon, jotta saisin samalla kivan leivontapöydän. Mutta tämänkin idean pitää antaa muhia ja hautua!

Mulla on tänään maanantain kunniaksi taas superihana hieronnan jälkeinen olo. Nyt iltapalaksi mannapuuroa voisilmällä ja ajoissa pahnoille. Voisi olla huonomminkin!