Tämän kevään yksi sosiaalisen median ilmiöistä on ollut #rantakunnossa -kampis, joka ”vastustaa epärealistisia ulkonäköpaineita ja kannustaa itsensä hyväksymiseen”, kuten kampanjan kotisivuilla kerrotaan. Jostain syystä koen hirvittävää tarvetta kirjoittaa aiheesta enemmän. Kirjoittaa siitä toisenlaisesta, kenties hiukan väärästäkin, perspektiivistä. Nimittäin, entäpä jos ei koe olevansa rantakunnossa? Mitäpä jos mieli kuitenkin kääntyy epärealistisiin ihanteisiin ja itsensä hyväksyminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta?

Sain itse Instagramissa viime viikolla haasteen jakaa kampanjan ilosanomaa eteenpäin. Haasteen minulle laittoi Maria, ja ihan pienen hetken ajan ehdin ajatella, että hei, täähän on kiva juttu. Sekunnin murto-osan jälkeen totuus kuitenkin iski päin kasvoja. Ei, en koe olevani rantakunnossa. Rehellisyyden nimissä, en voi tarttua tähän aiheeseen tavalla, joka ei kohdallani ole totuus. Se tuntuisi paitsi väärältä muita kohtaan, mutta väärältä myös itseäni kohtaan. Haluan kirjoittaa aiheesta omalta kannaltani ja avata myös toisenlaista näkökulmaa.

En ole vielä koskaan elämäni aikana kokenut olevani rantakunnossa. En 70-kiloisena, enkä 35-kiloisena. En ennen lapsia ja raskausarpia, enkä näiden jälkeen. Rantakunnolla kun ei oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä luitteni päällä on, ja kuinka paljon. Rantakunto on korvien välissä, ei vyötärön leveydessä – tai kapeudessa. Rantakunto on itsensä hyväksymistä ja rakastamista, mielen eheyttä ja hyvinvointia. Kampanjassa ei ole kyse siitä, että julkaiset kuvan omasta rantakunnostasi, vaan siitä että kannustat kanssasiskojasi julistamaan ilosanomaa hyvän asian puolesta. Someen voit ladata kuvan vaikka hymystäsi tai jäätelöstä – mitä tahansa, mikä kuvastaa sitä, että olet sinut itsesi kanssa.

Saatuani haasteen tunsin ehkä eniten surua. Tunsin myös suunnatonta kateutta kaikkia niitä naisia kohtaan, jotka voivat hymyssä suin lähteä mukaan kampanjaan. Jäin miettimään, kuinka etuoikeutettua on sellaisen ihmisen elämä, joka rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on. Ja, miten väärin on se, että meistä jokainen ei voi tuntea samoin.

Omalla kohdallani matka tähän asti on ollut pitkä ja kivinen. Paitsi, että en koe olevani rantakunnossa, en edelleenkään käy lasteni kanssa uimahallissa. En sauno naisporukassa, en mielelläni edes oman perheeni kanssa. En vaihda vaatteita isoissa pukuhuoneissa, enkä vieraiden ihmisten nähden. On aikoja, jolloin skippaan suihkussa käymisenkin, koska en pysty olemaan alasti edes itseni kanssa. On aikoja, joina elämä on helpompaa; Voin vaihtaa vaatteita muun perheen ollessa läsnä. On aikoja, jolloin vetäydyn toiseen huoneeseen riisuutumaan ja aikoja, jolloin vaihdan vaatteeni lukkojen takana taatakseni yksityisyyteni. Ja, miten väärältä tuntuukaan, että elämäni on tätä! Miten monet itkut olen vääntänyt aiheesta ”miksen voi olla normaali, olla kuten muut?”. Sillä enemmän kuin täydellisiä treenattuja bikinivartaloita, kadehdin naisia, jotka ovat kotonaan omassa kehossaan. Tuntevat olevansa hyviä, kauniita ja riittäviä juuri sellaisena kuin ovat. Naisia, jotka seisovat selkä suorassa ja ylpeinä itsestään, ja jotka eivät tavoittele itsensä hyväksymistä arvostelemalla muita.

Kuinka helppoa onkaan muokata kehoa. Laihduttaminen ja plastiikkakirurgia ovat miljoonabisnestä, ja riittävällä rahamäärällä kuka tahansa voi muokata itsestään mitä tahansa. Mutta vain ulkoisesti, sillä mikään rahamäärä maailmassa ei riitä mielen korjaamiseen. Terveyttä ei voi ostaa, eikä eheyttä paikata veitsellä. Niin julma maailma oikeasti on.

Niin kauan kuin yhdenkään ihmisen on helpompi laihduttaa, kuin hyväksyä itsensä, maailma kaipaa tämänkaltaisia kampanjoita. #rantakunnossa ei välttämättä pelasta kaikkia pimeälle puolelle joutuneita, mutta hitto vie, jos sillä on mahdollista estää yhdenkään mielen tummuminen, se on jokaisen hashtagin arvoinen.

Oletteko huomanneet, että joskus tosi tavalliset ja arkisetkin asiat näyttävät kauniilta? Oikeat värit, oikea valo ja oikea tunnelma. Jopa tiskaamisessa voi olla jotain tosi kaunista, kuten mun mielestä näissä lasten aamu- ja iltapala-astioissa.
Muistan blogin alkuaikoina kuvanneeni enemmänkin juuri tällä ajatuksella, mutta vuosien saatossa myönnän taktiikan muuttuneen. Sitä tulee itse kriittisemmäksi, yrittää väillä liikaakin. Yleisö toivoo laajempaa kuvakulmaa, ja itse ehkä sokaistuu niille pienillekin jutuille. Sinänsä sääli, koska niitä pieniä ja arkisia asioita ajatellen koko blogi on aikoinaan saanut alkunsa. Että jokaisessa päivässä on hyvää ja kaunista, oli se sitten kahvikupin, tai vesipisaran kokoinen juttu.

Ja se, miksi itse suosittelen kaikille blogin ”kirjoittamista” perustuu juuri tähän; Kuvatessa saat katsoa linssin läpi juuri sitä mitä haluat, ja poistaa ympäriltä kaiken sen, mikä ei miellytä silmää. Voit unohtaa täyteen lastatun keittiön työtason ja keskittyä siihen pieneen kohtaan, jossa asiat ovat ”kohdallaan”. Se, tekeekö blogia julkisesti vai omaksi ilokseen, tai käyttääkö bloggaamisen sijaan muita sosiaalisen median kanavia, on lopulta harkintakysymys. Jonkinlainen kuvapäiväkirja voi kuitenkin olla älyttömän voimaannuttava harrastus; Mahdollisuus nähdä kaunista hyvinkin epätoivoisessa tilassa, ja tallentaa se muistoksi ja opetukseksi itselleen.

Toisille vastaava hyöty tulee esimerkiksi positiivisten asioiden listaamisesta. Ranskalaisilla viivoilla kasattu lista päivän mukavista jutuista on paljon käytetty terapeuttinenkin tapa, mutta nykyään se on levinnyt yleisesti sosiaalisessa mediassa. Harva on välttynyt saamasta haasteen listata Facebookissa kolme positiivista asiaa viikon ajan. Itse pidän valokuvaamista jopa vielä tehokkaampana. Se jättää jälkeensä konkreettisen todisteen, ja mahdollistaa paljon pienempienkin asioiden hahmottamista. Harva listaisi Facebook-seinälleen märän tiskiainepullon yhtenä päivän kolmesta positiivisesta asiasta.

Niin, että sellainen ajatusketju syntyi tänään tiskatessa. Voi olla, että olen täysin hakoteillä, ja omituinen yksilö, jonka aivot käyvät täysin erilaisella radalla lajitovereihin verraten. Silti suosittelen koittamaan, sillä eihän siinä ainakaan mitään häviä. Kamera taitaa kulkea jo nykyisin melkein jokaisen matkassa puhelimen muodossa, joten sen isompaa investointiakaan ei tarvita. Riittää, että pitää silmänsä auki, ja tutkii ympäröivää arkea.

Mennään kohti viikonloppua. Edessä lukematon määrä kauniit asioita ja positiiviasia juttuja! ❤

Arki, väsy ja vesisade. Voisi jopa kutsua kurjaksi tätä tiistaita, joka muistuttaa liikaa maanantaita. Mutta no, nyt vaan positiiviset jutut esiin, ja mieli kohti mukavampia ajatuksia.

En tiedä teistä, mutta meillä pääsiäinen oli aika syömispainotteinen. Tai ei aika, mehän syötiin jatkuvasti -ja paljon! Siitä muistutti myös maha, joka kurni aamupalaa heti sängystä noustessa. Tottunut raukka saamaan yllin kyllin ravintoa viimeisten päivien aikana. Samaan aikaan kun kroppa kaipaa ruokaa, olo on silti ähky. Ihan kuin joulunpyhien jälkeen. Liika on liikaa, ja nyt on pakko keventää. Herkuton viikko (jaiks) ja ateriavälit kuntoon. Aika yksinkertaista, mutta vaatii kieltämättä itsekuria, kun talo on edelleen täynnä jos jonkinlaista houkutusta. Olin selvästi silti pystynyt aliarvioimaan pääsiäisen syömiset tai sitten vain joutunut sen hyperhamstraamisen pauloihin, joka iskee, kun ennen juhlapyhiä katselee ihmisten ostoskärryjä ruokakaupassa.

Keventämisen lisäksi teimme mieheni kanssa yhden toisenkin lupauksen tätä alkanutta arkea ajatellen. Nimittäin iltakukkumiset saavat nyt hetkeksi jäädä, ja yritämme molemmat mennä ajoissa nukkumaan. Tämä on tietysti helpompi pitääkin silloin, kun molemmat ovat päätöksessä mukana. Keväällä pitenevät illat ovat hirmu petollisia, ja usein käykin niin, että kesää kohti yöunet lyhenevät entisestään.

Niin, että vähän kuin joulun jälkeinen uusi vuosi, tämäkin juhlapyhien jälkeinen aika motivoi ottamaan itseään niskasta kiinni, ja laittamaan elämäntavat taas pikkuiseen parempaan järjestykseen. 🙂

Mutta, nyt toivottelen teille mukavaa arkea! Ja, sehän lupaili keväänkin saapuvan sitten pääsiäisen jälkeen, joten sitä odotellessa!