En muista, koska olisin viimeksi kirjoittanut blogia. Toki yritän aina kuvien kylkeen liittää myös tekstiä, mutta ihan oikeiden ajatusten suoltaminen sanoiksi on jäänyt pikkuhiljaa vähemmälle. Syytän yleensä blogissa aikaa. Postaukset on tehtävä tässä, kaiken muun arjen hyörinän keskellä, yhden lauseen kirjoittaminen voi viedä välillä tunnin, ajatus katkeaa tuhannesti – ja epätoivo valtaa mielen. Ajattelen usein, että kuvat puhukoot puolestaan, mutta toisinaan ei ehdi edes kuvata.
Kiire, tai kauniimmin sanottuna ajanpuute, ei kuitenkaan ole ainoa syy lyhytsanaisuuteeni. Myönnän, olen kangistunut, viimeaikoina muuttunut miltei jäykäksi. Mutta miksi?

Aloitetaan alusta:
Blogini syntyi kesällä 2009. Olin puolivuotiiaan pojan kanssa kotona. Uusi pieni kotikaupunki ympärilläni, jossa kaikki tunsivat toisensa, mutta minä itse en tuntenut ketään. Oli uusi koti, uusi elämäntilanne ja yksinäisyyden tunne, jonka vertaista en muista kokeneeni koskaan. Lapseni oli oppinut nukkumaan päiväunia, arjessa oli rytmi, ja oikeastaa asiat olivat vallan loistavasti ja elämä hymyili. Oma mieleni oli kuitenkin musta, masennus oli vienyt elämäniloa jo pitkään, enkä osannut nauttia arjesta siten, kuin siitä olisi kuulunut nauttia. Jo pitkään olin seurannut ihania sisustusblogeja, nähnyt, että oma tyylini ei ollut sittenkään outo tai erikoinen, moni jakoi makuni niin sisustuksen kuin pukeutumisenkin suhteen. Tein päätöksen, joka mitä todennäköisemmin pelasti sekä minut, että perheeni: Aloin kirjoittamaan blogia.

Alussa juuri kirjoittaminen oli itselleni tärkeintä. Kokosin positiivisia paloja jokaisesta päivästä niin kuvin kuin sanoinkin, mutta kirjoitin rehellisesti myös siitä synkkyydestä, joka valtasi mieltäni ja jota vastaan kamppailin. Kirjoittaessani yritin löytää positiivisuuden vaikeidenkin hetkien avuksi. Kirjoittamiseen oli ruhtinaallisesti aikaa, blogi päivittyi kerran pari viikossa, ja kolmen tunnin päivittäinen oma hetki päikkäri aikaan oli enemmän kuin riittävästi. Pikkuhiljaa blogi muovautui elämäni mukaan, se kasvoi rinnallani, sai uutta sisältöä ja uusia lukijoita. Tärkeimpänä asiana itselleni, löysin blogin kautta vertaistukea; Tsemppiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta yksinäisyyden tilalle.

Kului aikaa, blogista tuli yhä suurempi osa itseäni, pala minua ja se kaipaani oma juttu ja oma tila. Yhtä kaikki, samaan aikaan tunsin koko ajan rajoittuvani entistä enemmän siinä, mitä blogissani kerron. Tiesin, että täällä vieraili jo ihmisiä, jotka oikeasti tunsivat minut, ja toisaalta, kävin sitten Ikeassa tai Prismassa, joku tunnisti minut.

Niinhän se menee: Kun yhteen suuntaan kumartaa, väkisinkin vastakkaiseen pyllistää, tämän sain oppia matkani varrella. Vaikka oma blogini on säästynyt isommalta ilkeämieliseltä kommenttipommitukselta, opin nopeasti, että arjen realistinen kuvaaminen kertomalla tunteistaan, ja niistä huonoistakin päivistä oli valittamista, ja kaiken pahan rajaaminen pois teksteistä oli ärsyttävää ruusuilla tanssimista. Ensin vaaditaan blogiin sitä oikeaa elämää, eikä vain muka ihanan elämän hehkuttamista. Kun taas kertoo oikeasta elämästä ja vastoinkäymisistäänkin avoimesti, saa muistuksen siitä, että hei, se on elämää, älä valita! Kumartamisen ja pyllistämisen lisäksi aloin pelätä jo ihan pientäkin lantion keinuttamista. Jäykkyys ja kauhunkankeus ovat ottaneet minut pikkuhiljaa valtaansa.

Tässä taannoin luin Indiedayssin toimituksen sivuilta mielenkiintoisen jutun Blogin lopetus oli raskas päätös. Juttuun oli koottu ajatuksia bloggaamisen jo lopettaneilta kollegoiltani, tai ainakin hetkellisesti pillit pussiin laittaneilta bloggareilta. Lukiessani juttua tunnistin joukosta paljon asioita, joita huomaan pohtivani itsekin. Ja kyllä, myönnän pohtineeni lopettamista minäkin!
Mutta jotta voisin jatkaa, löytää tästä sen saman ilon, joka aikanaan pelasti minut, ja kokea sen saman fiiliksen jostakin omasta ja itselleni tärkeästä, joidenkin asioiden pitää muuttua. Minun täytyy taas voida keinuttaa lanteitani, oppia pikkuhiljaa kumartamaan ja elämään myös pyllistämisen kanssa. Onko typerästi sanottu, jos kirjoitan:
Tahdon jälleen inhimillistää itseni!

En tarkoita, että jaan täällä jatkossakaan koko elämääni, se ei ole koskaan blogini tarkoitus ollutkaan. Tämä on pieni pala elämää, rajattuna jo ihan senkin vuoksi, että minulla ei ole oikeutta kirjoittaa muiden tunteista, ja muiden yksityisasioista. Yritän myös muistuttaa ystäviä ja sukulaisia siitä, että tämä ei ole se paikka, josta näkee, mitä meille tai minulle kuuluu. Blogini ei ole minä tai meidän perhe. En edelleenkään aio kuvata teille pyykkivuoria ja tiskikasoja, ehei, oma linjani on ja pysyy! Mutta tahdon olla kaiken tämän takanan ihminen – tunteva ja ajatteleva.

Katsoessani blogini kävijälukuja, näen että yhden päivän aikana blogissani on vieraillut miltei 10 000 eri kävijää. Se on hurjasti enemmän kuin kotikaupunkini asukasluku. Tuo määrä on minulle pääasiassa mustaa massaa, vain murto-osa kävijöistä jättää itsestään merkin, ja vain osan kanssa vaihdamme kuulumisia lähes päivittäin. Mutta se pieni osa, te jotka olette tulleet minulle hassulla tavalla ”tutuiksi”, olette oikeasti se yleisö, jolle kirjoitan. Mutta myönnän; Vaikka elämästään raottaisi vain pienenkin osan, on luonnollista pelätä sen saamaa huomiota. On eri asia laulaa karaokea pikkuisessa kuppilassa, kuin heittää keikka stadionilla. Vaikka itselläni ei ole kummastakaan edellämainitusta kokemusta, uskallan verrata niitä bloggaamiseen. Lavakammo, rimakauhu – nimitän sitä kolmanneksi syyksi vähäsanaisuuteni ja kangistumiseeni.

Ja sitten itse kuvaan:
Blogini uusi banneri, tai header, kumpaa nimitystä nyt sitten haluaakin käyttää. Joku varmasti kädenjäljen tunnistikin, kyseessä on upean Kristina Hultkrantzin, eli Emmakisstinan minulle piirtämä kuva. Mutta miksi ihmeessä yhdistän tämän nälkävuoden pituisen tekstin ja uuden bannerikuvani yhdeksi postaukseksi?
Siksi, että kaikki se mitä kirjoitin, jokainen pelko ja jokainen odotus, jonka koen harteilleni laskeutuneen –  ne löytyvät myös tuosta kuvasta! Pitäisi olla sitä, pitäisi olla tätä. Mutta hitto vieköön, ihan tavallinen ihminen minäkin vain olen!

Te blogini uudemmat lukijat pyysitte, että nyt muuton jälkeen kertoisin hiukan itsestäni ja blogistani. Onnistuuhan se, aloitetaan perusteista.

Hei , olen Emilia, ja ihan oikeasti Emilia, se on nimeni sekä täällä blogissa, että ihan oikeassa elämässä. Nippanappa 30 vuotta mittarissa, ei kuitenkaan ihan vielä, vasta kevättalvella 2014. Arkeni on tällä hetkellä elämää kotona lasten kanssa, aivan kuten se oli jo vuonna 2009, kun bloggaamisen aloitin. Tai no, lapsia oli vain yksi. Väliin on mahtunut, pätkiä töissä ja koulussa, mutta pääasiassa olen ollut kotiäiti viimeiset vuodet, ja mitä todennäköisemmin jään kotiin myös nyt äitiysloman loputtua.
Kaksi lasta, tyttö ja poika, vilahtavat myös blogissani. Joskus kuvissa, joskus teksteissä, mutta vaikuttavat tietysti kaikkeen tekemiseen, oli kyse sitten sisustamisesta, pukeutumisesta, ruuanlaitosta tai mistä tahansa. Olen myös naimissa teini-iän ihastukseni kanssa. Johonkin kai sekin vaikuttaa, tai mainitaan nyt joka tapauksessa.

Millainen blogini on? No se on tälläinen! Ei mitään punaista lankaa, ei mitään tiettyä kategoriaa.
En usko, että kovin pitkään jaksaisin kirjoittaa tai kuvata vain yhtä tiettyä osa-aluetta elämässäni. Blogiin kaasan paloja sieltä täältä, poimin juttuja, joista tykkään ja saan iloa. Elämä on toki paljon muutakin, mutta blogiin pyrin juurikin nappaamaan ne positiiviset puolet arjesta. Toki ihan tavallista arkea elän kuitenkin minäkin; On pyykkivuoret, siivoukset, kiukuttelevat asuintoverit jne.

Blogissani on jossain määrin seurattu kodinetsintää aika tavalla alusta asti.
Haave vanhasta talosta kuljetti meidät lopulta nykyiseen punaiseen tupaamme, mutta väliin mahtui yksi remontoitu omakotitalo, väliaikaisasumista kerrostalossa ja paljon muuta. Nykyiseen kotiimme muutime viime syksynä (kohta vuosi!), ja elämä on asettunut tänne remontin keskelle aika hyvin.
Blogiani kuvailisin sanoilla pehmeä ja lämmin. Sitä on myös arki, jota tavoittelen. Uskon, että blogistani kuulta läpi myös jonkinlainen ”oman tilan tarve”; yritän samanaikaisesti olla hyvä äiti, mutta muistaa pitää huolta myös itsestäni ja omasta jaksamisestani. Kauneus, terveys ja oma tyyli, ovatkin varmaan juuri tästä syystä eksyneet aikoinaan blogiini. Olit äiti tai et, kotiäiti tai uraäiti, oma tila ja oman hyvänolon vaaliminen ovat tärkeitä asioita elämässä. Mediassa käytetään sanaa rakennekynsiäitiys, itse puhun mielummin naiseuden säilyttämisestä – äitiydestä ja ruuhkavuosista huolimatta.

Entä jos ei tykkää?
Ei ole pakko viihtyä tai pitää tyylistäni, se on täysin ok. Heti muuton jälkeen sain muutaman parannusehdotuksen, maininnan asioista jotka voisin blogissani tehdä toisin. On ok ehdottaa, en ota sitä pahalla. Samanaikaisesti pyrin kuitenkin lunastamaan lupaukseni vanhoille lukijoille; Olen luvannut pitää blogini entisellään. Olen luvannut, että tyylini ei muutu osoitteenmuutoksenkaan johdosta. Tärkeintä kaikessa on kuitenkin se, että blogi on tekijänsä näköinen. Kun teen asiat omalla tavallani säilytän myös tekemisen ilon. Ja, sen ilon haluan säilyttää paitsi itseni, myös teidän vuoksenne!

Blogin oikeasta laidasta löytyy tuollainen avainsanapilvi, josta voi kurkata helposti erilaisa aiheita, joista olen kirjoitanut. Mikäli etsitte jotakin tiettyä, löytyy tuolta mustien pallukoiden yläpuolelta myös hakukenttä.

Tämän postauksen kuvissa näkyy Nouseva Myrsky -merkkiset, kierrätyskumista tehdyt korut, Laho Koivu -rannekoru, sekä Musta Lintu -korvakorut. Korut blogin kautta saatuja.

Pyydän anteeksi radiohiljaisuuttani, en aio selitellä sitä mitenkään; Olen pitänyt lomaa – ottanut aikalisän. Kesä on ollut omalla tavallaan raskas, suorittamisen ja tekemisen täyteinen ajanjakso, ja nyt koin, että oli aika puhaltaa peli poikki. Muutama päivä poissa tietokoneelta (ainakin osin), ja keskittyminen ihan oikeaan elämään antoi kivasti voimia. Olen nauttinut ajasta lasten kanssa, saanut ja antanut jakamatonta huomiota, nauttinut läsnäolosta ja yhdessäolosta. Olen kuunnellut naurua ja nauranut, katsellut hymyä ja hymyillyt.
Muutaman päivän kesäloman jälkeen tunnen pientä kankeutta; Bloggaajan ramppikuume iskee niin helposti taukojen jälkeen. Mutta eiköhän tämä tästä taas käyntiin saada, tekemällä kuinkas muutenkaan. Vielä eilen ajatuksissani oli korkea seinä, jonka läpäiseminen tai ylittäminen tuntui miltei mahdottomalta. Tänään päässä syntyy jo ideoita, ajatuksia joiden jalostaminen käytäntöön kuuluu seuraavien päivien askareisiin. Olette toivoneet jonkinlaista päivitettyä esittelypostausta, ja sen työstämisen aion aloittaa tänään. Tulevina päivinä kurkistetaan myös näiden mustien rasioiden sisälle.

Mukavaa perjantaita myös teille!

Nouseva Myrsky -tuotteet blogin kautta saatuja.