Eilen oli hiiripäivä. Nostin aamulla pojan repun kylmästä huoneesta (tulevasta työhuoneesta, joka on ollut kylmillään ja muuttunut varastoksi), jossa se oli ollut viime viikon lopulta asti. Kassi keittiön pöydälle, ja mikäs se sieltä hyppäsi vatsalleni, ja siitä reittäni pitkin kiiruhti lattialle?! No hiiri! Hyi…
Keittiön sohvan alle se luikahti, ja löysi itselleen hyvän piilon, jossa sananmukaisesti lymyili hiiren hiljaa koko päivän. Vaan kas, kun illalla hiljennyin sokeriaskartelujeni pariin keittiön pöydän viereen, alkoi rapina, ja kohta näinkin jo sohvanpäälisen liikkuvan. Hyi jälleen!
Hädässäni yritin tavoittaa miestä, joka kuitenkin istui kokouksessa kännykkä äänettömällä. Apuun riensi Koon kummisetä, pelasti hätää kärsivän naisen ja kantoi työvoitoksi päätyneen hiirulaisen ulos. Johan oli päivä!

Pieni hiiri sai kuitenkin aikaan suuria ajatuksia; Laittoi miettimään elämänmenoa, remontin etenemättömyyttä ja montaa muuta juttua. Tänään on heiluteltu maalitelaa, kylmä huone on muuttumassa työhuoneeksi kuten sen olisi pitänyt muuttua jo aikoja sitten. Mieheni sanoja lainaten: ”Eihän me ostettu isoa taloa vain voidaksemme antaa hiirille oma huone!”
Johtuen hiiren aikaansaamasta herätyksestä (tai mistä sitten tulikin) havahduin itsekin miettimään kuluneita kuukausia. Tämä syksy on ollut monella tapaa todella erikoinen. On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnemyllerrystä, jonka läpi eilen kuljin. Olen esimerkiksi treenannut koko syksyn todella ahkerasti. Viimeiset yhdeksän viikkoa kuudesti viikossa. Mennyt tukka putkella, sovittanut harrastukseni pääsääntöisesti lasten nukkumisaikaan, priorisoinut ja venynyt. Eilen ensimmäistä kertaa kuukausiin pysähdyin miettimään miksi. Kyseenalaistin elämääni, ja tajusin monen asian muuttuneen. Lopulta tajusin, että asioita enemmän muuttunut olen minä itse. Kyse ei ole pelkästään treenaamisesta, vaan monista muista asioista, joiden kanssa olen joutunut viimeisten kuukausien aikana kamppailemaan. Asioista, jotka olen joutunut opettelemaan tässä samanaikaisesti. Jossain määrin olen käynyt sotaa itseni kanssa, taistellut vanhoja pirujani vastaan. Mutta tiedättekö mitä?! Tajusin voittaneeni. En koko sotaa, mutta yhden suuren erän kuitenkin. Minä ja ruoka, taistelumme jatkuu hamaan loppuun asti. Olen kuitenkin iloinen, että voin oppia uusia taitoja, vahvistaa itseäni ja löytää luonteestani voimaa, jonka avulla kulkea eteenpäin.

On muutoksessa kyse sitten syömisestä, ajankäytöstä tai puhtaasta itsekyydestä, tämä uusi Emilia on kuulemma myös parempi kumppani. Kiva niin, sillä pidän siitä itsekin enemmän! Oikea asenne, siitähän elämässä loppujen lopuksi on kyse!

Hiiriä, ihmisiä, ajatuksia ja tunteita. Niitä on mahtunut tähän viikkoon. Muutama otos instagramin puolelta. Toivottavasti pääsen pian esittelemään teille myös entisen kylmä/hiirihuoneen ja tulevan työhuoneemme. Sormet syhyävät sisustamaan jo!

Huomenna jouluostoksille. Tiedän, ei pitäisi ostaa mitään. Siis huomenna. Koitan kuitenkin ajatella, että tuonkin teemapäivän perimmäinen tarkoitus on jossain ihan muussa, kuin vain olla yhtenä päivänä vuodessa ostamatta mitään. Meillä tämä on niitä ainoita mahdollisuuksia tehdä miehen kanssa ostokset yhteistuumin, joten käytämme sen hyväksemme.

Leppoisaa iltaa teille. Ja mulle.

Viikonlopun juhlinnat ovat jättäneet jälkensä näinkin tottumattomaan reissaajaan. Väsymystä ja hitautta on ilmassa, mutta suokaa se anteeksi, kyllä tämä kai tästä taas tasoittuu, kun arki alkaa rullaamaan. Aiheeseen liittyen, laitan tästä teille jälleen hauskan skaban. En tosin tahdo tarinoita väsymyksestä, vaan päinvastoin; Nyt etsitään niitä ikimuistoisia aamuja!

Olette kenties jo jostakin muusta Indiedays blogista lukeneet Philipsin Wake-Up Light kampanjasta. Sain ilon olla mukana tässä blogiyhteistyössä ja pääsin testaamaan Philipsin herätysvaloa.
Wake-Up Lightissa yhdistyy vanha kelloradiokeksintö ja kirkasvalo, jonka tarkoitus on nostaa vireystasoamme heti aamulla, pimeästä vuodenajasta huolimatta. En tiedä teistä, mutta itse olen käyttänyt kirkasvaloa jo ainakin vuosikymmenen ajan, ja todennut sen hyödyt pimeällä syyssäällä. Ajatus jo heräämisestä valoisaan aamuun herättikin mielenkiintoni oitis.

Olen aamuihminen, olen aina ollut. Nousen mielelläni tunnin pari tarvittavaa aikaisemmin, ja varastan hetken aamusta itselleni. Aikana ennen lapsia, aamuihini kuului liikunta, joko aikaiset lenkit tai vaikka 30 kilometrin fillaripyrähdys. Varsinkin kesäaamuissa on sitä jotakin suurta energiaa, jota ei muuten pysty päivän aikana tavoittamaan. Nyttemmin aamulenkille lähtö on harvinaista herkkua, sillä enhän voi jättää lapsia oman onnensa nojaan. Äitiys on muutenkin vaikuttanut aamuiseen vireystasooni, sillä yöunet ovat olleet katkonaisia jo vuosia herkistyneen äidinvaiston seurauksena.
Vaikka en edelleenkään ole torkuttajatyyppiä, myönnän, että viimeisen kuukaudenkin aikana aamuheräämiset ovat ajoittain olleet jopa tuskallisia. Edessäni onkin parin viikon kokeilujakso, jonka aikana minun tulisi herätä asteittain kirkastuvaan valoon, ja mieleiseeni ääneen, joka valikoituu tietysti lempi radio-ohjelman mukaan. Puolen tunnin aikana, jonka valo herää hiljalleen, myös kehon pitäisi lähettää itse itselleen viesti sarastavasta aamusta. Hhmmm, kuulostaa lupaavalta!

Elämään mahtuu monenlaisia aamuja, hyviä ja huonoja. Joinakin aamuina kuka tahansa aamuihminenkin vetäisi mielummin peiton korviinsa, kuin kohtaisi päivän koettelemukset, mutta onneksi elämään mahtuu muistoja myös hyvistä aamuista.
Itseltäni kysyttiin ikimuistoisinta aamua, jonka olen kokenut, ja mieleeni palautui kirkkaasti aamu tammikuun lopulta 2007. Olin edellisenä iltana nukahtanut vastattuani myöntävästi silloisen poikaystäväni kosintaan ja sopimukseen, että heti huomisaamuna kipaisemme sormuskaupoille. Muistan purevan kylmän pakkasaamun, auton, joka ei inahtanutkaan ja tulipunaiset posket, jotka hehkuivat paitsi kylmästä ja kuumasta, myös onnesta astuessani sisään kultasepänliikkeen ovesta.
Kuten arvata saattaa tuo aamu on muuttanut sen jälkeen monia muitakin heräämisiä. Muistoja väsymyksestä, mutta myös pienten jalkojen tömistyksestä, on mahtunut aamuihini tuon tapauksen jälkeen.

Mutta, nyt kysynkin teiltä tarinoita ikimuistoisimmista aamuistanne!
Paras tarina palkitaan nimittäin samanlaisella Philipsin Wake-Up -valolla! Indiedays kokoaa sivuilleen näitä parhaita tarinoita, ja jokaisessa kampanjassa mukana olevassa blogissa palkitaan yksi kertomus. Voit siis vallan mainiosti osallistua kisaan muissakin kuin tässä blogissa. Vaikka kaikissa, jos niin haluat! Uudessa Kuussa kisaan voit osallistua aina lauantaihin 16.11. asti! Mutta muistakaa, tässä palkitaan niitä parhaita tarinoita, eikä arpaonnella ole osuutta asiaan!

Lisää tietoa Philipsin Wake-Up -valosta löydät Philipsin sivuilta. Ja minä aion myös kertoa teille omia kokemuksiani, kunhan olen päässyt alkuun tässä uudessa tavassa herätä aamuihin. Sormet ja varpaat ristissä, kenties tästä löytyisi se lopullinen pelastus syysväsymykseen!

Oikein mukavaa ja leppoista sunnuntaiaamua teille kaikille!

Olen pohtinut viime päivät, miten yksi syksy voikin olla näin hankala. Itse asiasa niinkin hankala, että olisin voinut sisällyttää edelliseen lauseeseen voimasanan tai kaksi. Jatkuvat sairastelut vievät voimia ja syövät yöunia. Päivät yritän tsempata itseäni, mutta todellisuudessa pinna on kireällä kuin viulunkieli, ja tsemppaaminen on lähinnä hampaiden yhteen puremista.

Päivittäin tuntuu, että kädet ei riitä, aika ei riitä – ja mikä pahinta; Minä en riitä!
Mutta kukapa ei painisi välillä riittämättömyyden tunteen kanssa?! Lukiessani noita jättämiänne kommentteja edellisestä postauksesta, huomaan monen kamppailevan saman asian kanssa; Vaikka arjen suorittaisi kuinka hyvin, vähintään läsnä voisi olla vieläkin enemmän! Joku jo huomauttikin, miten vaikeaa tuolta joukosta on poimia se yksi tarina. Näin todellakin on, mutta olen silti iloinen jokaisesta jättämästänne kertomuksesta. Huomaan äitiyden olevan universaali käsite. Oli kyseessä sitten kymmenes lapsi, tai se ensimmäinen, pitkään ja hartaasti odotettu (kenties surujenkin kautta saavutettu), painimme kaikki samojen ongelmien kanssa. Ajoittainen riittämättömyyden tunne yhdistää meitä – tai vähintään pelko siitä.

Jättäkää ihmeessä lisää tekstejänne tuohon edelliseen postaukseen. Vetistelen niiden parissa enemmän kuin mielelläni. Mutta muuten ajattelin jättää vetistelyt tältä syksyltä vähemmälle, ja tehdä enemmän jotain kivaa! Musta nimittäin tuntuu, että on olemassa vain yksi keino lopettaa tämä matalento: Tästä lähtien aion riittää vähän enemmän myös itselleni!

Suloista sunnuntaita ja auringonsäteitä!