Sataa, sataa, ropisee, pili pili pom, pili pili pom… Tämänkaltaiset (omanlaisellaan tunnelmalla ladatut) sadepäivät ovat muuten älyttömän hyviä sellaiseen suurelliseen elämän filosofointiin. Tai no, jos ei suurelliseen, niin ainakin sellaiseen pienimuotoiseen ja henkilökohtaiseen ajatuksenjuoksuun.

Tuleeko teille välillä sellainen selittämätön tunne, että elämässä pitäisi ottaa joku uusi suuntaa? Tavallaan asiat ovat oikeinkin hyvin, mutta sitten puuttuu se jokin. Arki rullaa, mutta olo on välillä väsähtänyt ja tukkoinen. Sitä lähtee pohtimaan, että pitäisikö hurahtaa raakaravintoon, ryhtyä vegaaniksi tai vähintäänkin tehdä joku muu käännös kohti askeettisuutta ja löytää itsestään se spartalainen itsekuri.

Ei sillä, hatunnosto jokaiselle vegaanille ja raakaruokailijalle, mutta olen myös alkanut pohtia, kuinka suuri vaikutus nykymedialla on tähän itsensä tutkiskelun tarpeeseen. Enää kun ei oikein riitä, että syödään ruokaympyrän mukaan, käydään kaverin kanssa jumpassa ja koiran kanssa lenkillä, vaan pitäisi ”hurahtaa”! Hurahtaa ravintoon, hurahtaa terveyteen tai hurahtaa ihan mihin tahansa. Ylipäätään asioihin pitäisi jotenkin suhtautua intohimoisemmin. Ja jos niin ei jostain syystä tee, huomaa tuntevansa syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että on ihan ”tavallinen”.

Luin tässä taannoin hyvän kirjoituksen siitä, miten ravinto on saanut lähes jumalallisen merkityksen elämässämme. Kuinka käännyttäminen on muuttunut ihmisten syyllistämiseen. Koko juttuhan taisi lähteä liikkeelle siitä Safkatutkan julkaisemasta kuvasta, jossa maailma oli ikään kuin jaettu Taivaaksi ja Helvetiksi. Toisaalla syötiin luomua auringon paistaessa, toisaalla makseltiin veroja, otettiin lainaa, ja käytiin apteekissa (kuvaa en nyt enää löytänyt Safkatutkan Facebook -feediltä).

Enkä nyt tarkoita, että olisi missään nimessä huono juttu olla vegaani, raakaruokailija tai vaihtaa ravintonsa luomuun, mutta kuvasta kirvonnut keskustelu käsitteli mielestäni hyvin nykyajan hurahtamisen tarvetta. Ja juuri sitä samaa tarvetta, jota itsekin ajoittain koen – vaikka elämässä on kaikki ihan hyvin. Että mitäpä jos olisin vaikka hulluna neulomiseen ja erilaisiin lankoihin. Kuuluisinko kenties suurempaan yhteisöön ja olisin osa ”jotain”? Joka kerta kun tuo tunne hiipii luokseni, joudun toteamaan, etten juuri ole hurahtanut kunnolla yhtään mihinkään. Elämässäni on paljon asioita, jotka tuovat siihen iloa. Niihin kuuluu liikunta, ruoka (joskus terveellisempi, joskus vähemmän), käsillä tekeminen, lukeminen, puutarhanhoito jne. Niistä kuitenkaan mikään ei ole asia, johon heittäytyisin ihan täysillä. Mikään tekemisistäni ei ole niin suurta ja mahtavaa, että se määrittelisi koko persoonallisuuteni ja vaikuttaisi jokaiseen valintaani.

Tänään kaikki tämä ajatuksenvirta juoksi jälleen pienen pääni sisällä. Auttaisiko Fengshui, tai mitäpä jos tulisin ihan huipuksi raakaleipuriksi? Kunnes tajusin, että elämässäni on ehkä jo ollut vaihe, jolloin heittäydyin tavoitteisiini täysillä. Vaihe, joka määritti minut, elämäni, sosiaaliset suhteeni ja jokaisen tekoni. Entä tulinko onnelliseksi? Enpä juuri…

Seitsemän vuotta Tiibetissä, Krishna-liikkeeseen kääntyminen ja kaikki kieltävä askeettisuus saavat siis yhä odottaa. Aion pysyä nykyisessä uskonnossani ja jatkaa elämääni tavallisella ja tylsällä kultaisella keskitiellä. Hetkittäin tulen hurahtamaan moniin asioihin, mutta noin niin kuin suuremmassa mittakaavassa, näin on lopulta ihan hyvä.

En tule jäämään historiankirjoihin minkäänlaisen elämäntavan, ruokavalion tai ajatusmallin kehittäjänä. Sen sijaan toivon kovasti, että minut muistetaan naisena, joka vietti perjantai-illat mieluiten kotona. Villasukat jalassa, hyvää punaviiniä siemaillen ja kirjastaan nauttien. Villasukkaperjantai olkoon siis täysin oma elämänkatsomukseni; elämäntapa, jota kenenkään muun ei tarvitse noudattaa.

Ihanaa viikonlopun aloitusta!

”Tällä kertaa kaikki muuttuu…”
”Oon ollut tosi tyhmä ja ymmärrän sen nyt. Mutta lupaan, ettet enää koskaan joudu kärsimään”
”Mä muutun, lupaan!”
”Nyt laitan asiat kuntoon, saatpa nähdä!”

Nämä ja tuhannet muut tyhjät lupaukset olet vuosien varrella kuullut. Jo vuosia olet järjelläsi ne myös tyhjiksi ymmärtänyt, mutta ihmisellä on luontainen taipumus uskoa asioiden paranevan. Luontainen taipumus kuitenkin ajatella toisesta ihmisestä hyvää. Varsinkin kun kyse on läheisestä, rakkaasta ihmisestä.

Entä kun yksikään tuhansista lupauksista ei toteudu? Sanat jäävät helisemään tyhjinä ja onttoina. Tämäkään kerta ei muuttanut mitään, kaikki on kuten ennenkin. Mutta silti tulee uudet lupaukset, tai oikeastaan ne samat, mutta tällä kertaa täynnä uutta toivoa ja uutta uskoa. Ehkä tällä kertaa se toinen ihan oikeasti tarkoittaakin sanomaansa, ja jos et usko, mitä sitten käy? Näet, miten paljon toinen on pahoillaan, pyytelee anteeksi, soimaa itseään… Olisi sydämetöntä olla uskomatta, antamatta uutta mahdollisuutta. Eikö?

Joka kerta tajuat menneesi lankaan. Alat pitämään itseäsi typeränä ja tyhmänä. Helppona narrattavana, joka uskoo kaiken. Mietit mikä sinussa on vikana. Löydät läjän syitä itsestäsi, et selvästikään ole muutoksen arvoinen. Kenties pyydät liikaa, vaadit toiselta mahdottomia? Ehkä olet ansainnut pettymyksesi omalla käytökselläsi? Kun asiaa tarpeeksi kääntelee, vika todella on sinussa itsessäsi.

Mutta samaan tapaan kuin järjen ääni varoitteli tyhjistä lupauksista, se kuiskii välillä korvaasi, ettei vika ole sinussa. Että olet tyhjiä lupauksia arvokkaampi, ansainnut jotakin parempaa. Ymmärrät, että uskominen suureen muutokseen vaatii pieniä tekoja – jonkinlaisen todisteen edistymisestä. Ja, kun mitään ei tapahdu, asiat avautuvat eteesi uudessa valossa.

”Aina pitää yrittää loppuun asti, ei saa luovuttaa.”
”Lopussa kiitos seisoo, ja sitkeys kyllä palkitaan.”

Näin meille opetetaan jo lapsena, mutta kenen loppua pitää odottaa? Kenen sitkeydestä oikeastaan on edes kyse? Kuinka monta kertaa ihmisen pitää pettyä, syyttää itseään ja antaa anteeksi? Kenen paha olo ja syyllisyys on etusijalla?

Niin kaunis kuin ajatus muutoksesta voikin olla, se menettää lopulta hohtonsa, ja ymmärrät, että kaiken sen ajan ja energian, jonka olet haaskannut haaveisiisi, olisit voinut käyttää elämiseen: Toteuttaa muita unelmia, sekä suojella itseäsi tyhjiltä lupauksilta ja turhilta pettymyksiltä.

Koska jossain kohtaa totuus valkenee sinulle. Tajuat asioiden muuttumattomuuden ja huomaat, että se tekee paljon kipeämpää kuin petetyt lupaukset. Ja se sattuu eniten juuri siitä syystä, että ymmärrät itse satuttaneesi itseäsi kaikkein eniten. Kun lopulta anelet anteeksiantoa itseltäsi, ymmärrät, että se loppu tarkoitti juuri tätä.

Se, että päästää irti, ei automaattisesti tarkoita luovuttamista. Joskus asioiden todellinen tila pitää vain hyväksyä ja jatkaa elämää eteenpäin. Eikä loppukaan koskaan ole pelkästään loppu. Samaan aikaan se on aina jonkin uuden alkua, ja joskus uusi voi olla parempaa, kuin vanha. Se mahdollisuus kannattaa ainakin katsoa!

Tänään piti päästää ulos nämä ajatukset. Ulkoilutin myös pellavamekkoa, jolla juuri ja juuri aamulla tarkeni nahkatakin ja ison huivin kanssa. Hurrr, kun oli kylmä!

Toivorikasta torstaita!

Tallenna

4. päivä toukokuuta oli vuonna 2002 lauantai. Olin 18-vuotias, vasta täysi-ikäiseksi kasvanut tyttönen, joka oli lähdössä viettämään iltaa paikalliseen ravintolaan (siihen ainoaan ”yökerhoon”) kahden kaverinsa kanssa.

Muistaakseni tuolloinkin oli aika lämmin ja keväisen aurinkoinen päivä. Kolmen tytön voimin kokoonnuimme kaverini tädillä, jossa tarkoitus oli alkuillan vahtia koiranpentuja. Muistan hyvin, etten tuolloin voinut juoda siideriä ystävien tavoin, koska pelkäsin niin kovasti lihoavani. Siinä meikkaamisen ohessa muistan myös tehneeni sarjat penkkidippejä, jotta käsivarteni eivät vain missään tapauksessa höllyisi ikävästi.

Minulla oli farkkuhame, valkoinen äidin ostama hiaton pusero ja äidiltä lainatut mustat sandaalit. Lisäksi pieni musta laukku, johon ei mahtunut Ericcsonin mohlo kännykkä, jota jouduin käyttämään kun omani (vain pikkuisen pienempi Nokialainen) oli rikki.
Myöhemmin illalla äitini kuljetti meidät ravintolaan, ja ilta oli aika lailla hyvin samanlainen, kuin olivat olleet jo monet lauantai-illat tähän asti. Sitä se täysi-ikäisyys teetti. 🙂

Pienellä paikkakunnalla (jollaiselta itsekin olen siis kotoisin) tunnistaa kyllä, jos ravintolassa on ulkopaikkakuntalaisia. Ja olihan siellä. Sellainen pitkä poika ystävineen, joka katsoi aina suoraan silmiini, kun kuljin ohi. Loppuillasta poika pyysi minua tanssimaan, ja kun tein lähtöä ystävieni kanssa, hän tuli vielä narikkaan asti ja kysyi onko minulla mahdollisesti kännykkää. Jep, tuohon aikaan sekään ei ollut kai itsestäänselvyys. Poika pyysi puhelinnumeroani, ja siinä kun aloitin numeroiden luettelemisen, iskikin kauhea paniikki. Että antaako sitä nyt puhelinnumeroaan ventovieraalle?! Arvoin hetken, josko olisin sanonut viimeiset numerot väärin, mutta jostain syystä kerroin ihan oikean numeroni, ja vielä ennen kuin nukahdin tuona yönä, sain pojalta tekstiviestin.

Pukeutumistyylini, ajatusmaailmani, puhelimeni, jopa ystäväni – ja melkein koko muu elämäni – on tuon illan jälkeen muuttunut valtavasti, mutta kaksi asiaa on yhä jäljellä. Se sim-kortti silloisesta puhelimestani, ja sitten se poika. Nykyisin tosin ehkä enemmänkin mies, lasteni isä.

Neljääntoista vuoteen mahtuu paljon. Hyviä päiviä, iloisia aikoja, onnellisia hetkiä. Tosin paljon itkua, surua, pettymystä ja monia muita negatiivisia tunteita. Suhteemme ja perheemme ei koskaan saanut ihan sitä siunausta, jota olisin toivonut, mutta ehkä yhdessä kohdatut koettelemukset onkin tarkoitettu vahvistamaan, ei erottamaan. Aikuiseksi kasvaminen aiheuttaa sekin kasvukipuja, ja silloin kun kasvetaan aikuisiksi yhdessä, kivutkin koetaan yhdessä.

Neljätoista vuotta sitten olisin tuskin uskonut koskaan muuttavani siihen vielä pienempään naapurikuntaan, asuvani punaisessa tuvassa ja olevani kahden lapsen äiti jo ennen kuin täytän kolmekymmentä. Mutta elämä kuljettaa omia polkujaan, niinhän se vain menee.

Aurinkoista helatorstainaattoa kaikille!