No niin. Vaput on vappuiltu ja toukokuu käynnistetty. Jotenkin aika kesää edeltävä fiilis, sellainen hassu kutina mikä tuli aina lapsenakin, kun koulussa vedettiin viimeisiä viikkoja. Aamuisin saa herätä auringonpaisteeseen, ja ikuisen tulen ylläpitämisen sijaan, välillä voi jopa avata ikkunat ja tuuletella kotia raikkaalla ulkoilmalla. Villasukista tuskin luovun vieläkään edes kesällä, mutta tuntuuhan se aika kivalta, kun puiden polttamisen sijaan kotia lämmittääkin ihan vain aurinko!

Laskeskelin tässä mitä kaikkea sitä onkaan kalenterissa ennen kesäkuuta. Ihan kivoja juttuja. Ennen koulujen päättymistä lapsilla on enää ainoastaan neljä maanantaiaamua, ja itsellenikin osuu ennen lomia vain yksi koulukuljetusviikko. Toisaalta näin keväällä kalenteri täyttyy välillä vähän liikaakin, ja muistettavia juttuja tahtoo olla enemmän, kuin aivokapasiteettini jaksaa käsitellä. Eilen illalla nautiskelin juuri pihatöistä, ja ihmettelin, että onpas ihanaa, kun on aikaa paneutua välillä näihinkin juttuihin. Sitten soi puhelin. Olin tyystin unohtanut, että itse asiassa sillä hetkellä pitikin olla jossain ihan muualla.

Tästä päivästä muodostui jonkinlainen juoksevien asioiden päivä. Paitsi, että olen naputellut sormet kuumina tietokonetta, olen myös ehtinyt käymään passikuvassa, apteekissa, vakuutusyhtiössä ja puhunut puhelimessa niin automaatin, kuin ihan oikeiden ihmistenkin kanssa. Silti takaraivossa koputtelee tunne siitä, että jotain tärkeää on myös unohtunut.

Ihastelin juuri eilen kaverin moniväristä kuulakärkikynää, jolla kuulemma värikoodaa kalenterin näppärästi, ja tajusin, että elämäni kaipaa yhtä kipeästi jonkinlaista organisointia, kuin kotini tehokasta KonMari -raivausta. Paitsi että kaikki tuntuu aina olevan hukassa, myös muisti tekee tepposia tasaisin väliajoin. Sen sijaan, että omistaisin eri värisiä kyniä (saati käyttäisin niitä), tyydyn usein riemuitsemaan siitä, että käden ulottuvilta ylipäätään sattuu löytymään kynä juuri silloin kun sitä kipeästi tarvitaan. Ja kyllä, ihmettelen tätä elämän sekamelskaa siitäkin syystä, että olin ennen lapsi joka liimasi koulupöytäänsä kaiken sinitarralla, jotta tavarat pitäisivät millimetrin tarkan järjestyksensä!

Sanotaan, että kiire on organisoinnin puutetta ja myönnän väitteen täysin mahdolliseksi. Itse ainakin voin rehellisesti kohottaa räpyläni ilmaan ja tunnustaa, että jonkinlainen organisoinnin puute on suurin syy stressiin ja ikuiseen (muka)kiireeseen. Mutta olen tuskin ainoa. Viimeistään paljon puhuttu metatyö kiristää monen hermoja, ja tuntuu, että elämä koostuu vain pienestä silpusta jonka muistaminen ja yhteensovittaminen ajavat ihmisen ikuiseen stressitilaan.

Metatyöstä puhutaan juurikin äitiyden yhteydessä. Kuvataan sitä jatkuvaa ajatuksenvirtaa, joka käsittelee kauppalistaa, kuravaatteita, kaverisynttäreitä ja kaikkea mahdollista niihin liittyvää. Uskallan jopa väittää, että nykyisen kaaosminäni ja sinitarralla järjestyksen takaavan pikkutytön välillä, lasten saaminen on ollut suurin vaikuttava tekijä käyttäytymiseeni ja stressiherkkyyteeni. Kyllä, niinkin ihana asia kuin äitiys onkin, se sekoittaa pakan monella naisella.

Mutta miten kaiken kaoottisuuden keskelle voisi luoda järjestystä?
Meillä on jo hetken ollut tarkoituksena tehdä jääkaapin oveen kalenterisysteemi, jossa on merkittynä jokaisen perheenjäsenen aikataulut yhdelle viikolle. Tämän illan työksi otan kalenterin/lukujärjestyksen pohjan laatimisen, ja ehkä seuraavan kerran kun itse unohdan sovitut menoni, joku muu pystyy muistuttamaan minua niistä.
Tästä aloitetaan. Myös kaikki vinkit ja vaarit otetaan tietenkin ilolla vastaan!

Ps. Muistan joskus vannoneeni, että unelmat ja hienohelmat eivät mahdu kanssani saman katon alle. Vaan niin se ihminen näköjään muuttuu tässäkin suhteessa. Tämä pieni unelma (Asparagus Setaceus) löytyi vappuaattona paikallisesta kukkakaupasta, ja ihastutti ulkonäöllään heti. Tine K:n ruukku on täältä.

”Minulla on unelma!”

Siihen on hyvä lopettaa ja siitä on hyvä aloittaa myös uusi organisoidumpi toukokuu!

Keskiviikkoa ystävät!

Ehkä pakko jakaa myös täällä tämä paikallisen uutiskynnyksen ylittänyt juttu: Nimittäin meidän  liikennevalot. Kyllä, kaupunkimme on saanut ihka ensimmäiset liikennevalot, ja nekin tosin ihan väliaikaisesti siltatyömaalle, mutta juttu se on sekin! Mulla on tällä viikolla koulukuljetusvuoro (joka kolmas viikko vien omani ja pari naapurin lasta kouluun), ja olihan se aika juttu, kun maanantaiaamuna matkan varrelle olikin ilmestynyt ihan oikeat liikennevalot!

No joo, kuten jo kirjoitin, paikallinen uutiskynnys kyllä ylittyi, mutta eihän tuo nyt noin niin kuin yleisesti ole mikään kovinkaan suuri asia. Ja sehän se juuri laittoikin miettimään, että aika erilaista voi olla tavallinen arkikin, riippuen siitä missä kukakin asuu, tai missä olemme kasvaneet.

Ensimmäinen kosketukseni keskustelupalstoihin oli joskus vuosituhannen alussa, kun etsin tietoa eräästä koirarodusta. Ajauduin melko tunnetulle palstalle, missä pohdittiin kyseisen rodun aktiivisuutta ja ulkoiluttamisen tarvetta. Keskustelupalstojen syvin olemus aukesi mulle myös tuolloin (ja valitettavasti tämä mielipide jäi jokseenkin pysyväksi), kun luin noita ihmisten kirjoittamia juttuja – ja mitä kamalampia vastauksia niihin. Mieleen jäi pätkä, jossa joku koiranomistaja kirjoitti, ettei koe kauheasti stressiä koiransa lenkittämisestä, vaan kulkee lemmikkinsä kanssa päivittäin jalan kauppaan ja takaisin, ja se riittää oikein hyvin pienten pissatusten lisäksi.
No tästähän joku sitten sai vettä myllyynsä ja oikein kunnolla: Miten edesvastuutonta edes hankkia koiraa, jos ei viitsi Valintataloa pidemmälle perheenjäsentään viedä. Ja markettien pihat ovat koiralle vaarallisia, samoin mahdolliset häkit, joihin ihmiset tunkevat ties mitä myrkytettyä ja koira kärsii… No, tiedätte sen sävyn, millä näille palstoille kirjoitellaan.
Keskustelu kuivui lopulta kasaan, kun kauppareissulle koiransa mukaan ottava osapuoli kertoi asuvansa 12 kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Hiljaisella kylänraitilla ei oikeastaan ollut koiralle mitään vaara, ja halutessaan karvakuono sai myös odottaa isäntäänsä sisällä.
Niin, aika usein me tuomitaan toistemme tekemisiä, tapoja, ja jopa ulkoista olemusta, melko heppoisin perustein. Vedetään niin johtopäätöksiä, kuin hernettä nenään, vaikka ei oikeastaan tiedetä koko asiasta yhtään mitään. Läski, ruma, outo, hullu, laiska… Tuttuja sanoja kaikille; loukkaavia, lokeroivia ja alentavia. Kun ihmisen ulkokuoren, ja päällepäin näkyvän käytöksen takana, on kuitenkin aina jotain paljon suurempaa.

No, entä miksi me sitten tuomitaan? Miksi me ollaan aina nimittelemässä ja herjaamassa? Miksi jonkun toisen elämää on niin helppo tarkastella ja vielä helpompaa on löytää siitä vikoja? Entä miksi joku jatkuvasti arvostelee sinua? Nälvii, loukkaa ja halventaa?
Onko minussa, sinussa tai meissä jotain niin pahasti vialla, että siitä pitää jatkuvasti muistutella? Tai voivatko ihmiset ihan oikeasti olla niin paljon toistaan huonompia ja vähempiarvoisia, että kaikkeen tuohon on jopa jonkinlainen oikeutus?

No ei tietenkään, eikös vaan!? Määrittämällä liikaa toisia, me määritämme oikeastaan vain itseämme, ja tuomitseminen kertoo aina enemmän tuomitsijasta kuin sen kohteesta. Se kertoo tuomitsijan omasta rajallisuudesta, huonosta itsetunnosta ja tarpeista, eikä loukkauksilla oikeastaan ole mitään tekemistä kenenkään huonommuuden kanssa, vaan niissä on enemmänkin kyse jonkun tarpeesta parantaa omaa huonoa oloaan. Kenties tarve tuhota toisen onnea vain koska oma elämä juuri sillä hetkellä potkii päähän ja tuntuu pahalta. Niin, kun kenelläkään ei saisi mennä paremmin kuin itsellä…

Entä miten ne liikennevalot liittyvät ihmisen tuomitsevaan luonteeseen? Voi kun edes tietäisin! Taisin jopa eksyä aiheesta vähän liiankin kauas. Mutta toisaalta, jonkinlainen viivytyssysteemi voisi olla paikallaan meillä ihmisilläkin. Paitsi ettemme sortuisi rumiin sammakoihin, myös siinä, miten paljon annamme ilkeyden loukata. Voi kun aina pysähtyisimmekin ennen kuin pahoitamme mielemme, ja muistuttaisimme itseämme että olemme hyviä juuri tällaisina. Yleensä kun ilkeys syntyy juuri pahasta olosta ja omasta epäonnistumisen tunteesta, eikä kenenkään virheistä tai huonommuudesta.

Mutta, jottei kävisi liian raskaaksi tämä päivitys, kevenetään sitä hiukan hömpälllä! Support your local -college on ollut pitkään haavelistallani, mutta tuntuu, että olen aina onnistunut nukkumaan onneni ohi, ja jäljelle on jäänyt vain eioota. Nyt vihdoin onnisti, ja tämä tulee kyllä olemaan kevään luottopusero kaikessa helppoudessaan ja rentoudessaan. Pusero löytyi lopulta täältä ja farkut ovat viime keväältä Lindexin valikoimista

Mutta hei, vielä loppuun yksi pyyntö!

Blogini on ehdolla ”Vuoden tyylikkämmäksi blogiksi” Inspiration Blog Awards -kilpailussa, ja toivoisin kovasti saavani äänenne.
(Vuoden tyylikkäin blogi on niin ulkoasultaan kuin sisällöltään laadukas. Kuvat voisivat olla suoraan aikakausilehden sivuilta, ja aiheet ovat aina hyvällä maulla valittuja.)

On toki suuri kunnia olla jo ihan vain ehdolla, mutta toki jokainen antamanne ääni on tärkeä. Äänestykseen pääsette alla olevan kuvakkeen/linkin kautta.

Kiitos. ♡

Tallenna

Olen aina, ja tietoisesti, yrittänyt pitää ympäröivän pahan pois blogistani. Mitä maailmalla tapahtuukaan, en ole halunnut jakaa sitä täällä, vaan enemmänkin viedä ehkä omat (ja toivottavasti myös teidänkin) ajatukseni pois niistä asioista. Se on tuntunut jokseenkin helpolta, mutta viimeinen viikko on tehnyt tähänkin poikkeuksen.

Rasisminvastainen viikko lähti käyntiin hyvinkin pysähdyttävästi kun esiin nousi lasten kokema viha. Tai no, järkyttävän aloituksen aiheeseen teki eräs poliitikko jo palmusunnuntaina. Tiistaina maailmaa vavisuttivat uutiset Brysselistä, eikä siihen oikeastaan enempää tarvittukaan; Vihan voi haistaa vain avaamalla Facebookin.

Olin keskiviikkona seuraamassa alakoulujen pääsiäiskirkkoa ja kiinnitin huomioni pariinkin asiaan papin puhuessa lapsille. Selkeä teema oli ihmisten erilaisuus ja sen hyväksyminen. Rukouksessa esiin nousivat ne, jotka joutuvat elämään pelon kanssa. Pappi oli muotoillut sanansa hyvin yksinkertaiseen muotoon, ennen kaikkea ne olivat tarkoitettu lapsille ja lasten ymmärrettäviksi. Viime viikolla esiin nousikin juuri se, miten me aikuiset lapsemme opetamme ajattelemaan, ja kuinka omalla toiminnallamme olemme esimerkkejä tuleville polville.

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on ollut vallallaan ääretön viha. Vaikka mielestäni olen kehittänyt itselleni hyvän taidon nostaa positiiviset asiat negatiivisten yläpuolelle, lukemani kirjoitukset, ja varsinkin juuri ne kirjoitusten alle jätetyt kommentit, ovat nakertaneet minuun aukon. Kyllä, silmiini on osunut myös jotakin niin kauheaa, etten uskonut kenenkään voivan edes ajatella niin, saati pystyä sanomaan niitä ääneen tai jakamaan omalla nimellään julkisesti. Hirveintä kaikessa on ollut se, miten aikuiset ihmiset (suomalaisen sivistysvaltion kansalaiset) ovat nousseet lapsia vastaan. Aikuiset, joiden tehtävä on suojella lapsia. Tehdä maailmasta turvallinen – ja turvallinen ennen kaikkea lapsille.

Meidän pääsiäinen alkoi kiirastorstai-iltana muutaman äidin ja ison lapsilauman yhteisestä illanvietosta. Se on pitänyt sisällään kokoperheenelokuvia, yhdessä syömistä, yhdessä tekemistä – ja ennen kaikkea yhdessä olemista. Se on ollut lasten riemua, iloa ja tunteidenpurkauksia. Halauksia, kainaloa, läheisyyttä… Ja kyllä, kaikella sillä olen halunnut lievittää sitä pahaa oloa, joka ympärillämme vellova viha on aiheuttanut. Olen halunnut piiloutua vihalta, mutta en ummistaakseni silmäni, vaan ehkä avatakseni ne suuremmiksi.

Koska tämä blogi on, ja tulee jatkossakin olemaan, pääasiassa positiivinen ja elämisen kauneuteen keskittyvä, toivotan teille kaikille mukavaa pääsiäisen jatkoa. Vihan sijaan toivon lauantai-iltaanne rakkautta, lämpöä ja ystävällisiä ajatuksia.