Toivottavasti viikonloppunne on mennyt hyvin!? Täällä ainakin on vietetty laatuaikaa ja nautittu siitä pienestä vapaudesta, jonka viikonloppu tuo arkeen. On aikaa tehdä asioita, joita viikolla ei välttämättä ehdi –  aikaa viettää laatuaikaa.

Tänään laatuaika on omaa aikaa salilla, perheaikaa sohvalla, uunissa pitkään hautuvaa ruokaa ja ulkoilua. Perusjuttuja, jotka tekevät päivistä täydellisiä. Sunnuntaina huristellaan perinteisesti myös pyykkikonetta ja valmistaudutaan uuteen viikkoon oikomalla kotia järjestykseen. Maanantai alkaa huomattavasti lempeämmin, kun pakolliset kotityöt on tehty alta pois.

Tiedättekö, olen tässä muutenkin miettinyt noita hyviä valintoja. Eilen painelin nukkumaan jo yhdeksän jälkeen, heti lasten perässä, ja taisin olla untenmailla jo ennen esikoista. Hyvä valinta sinänsä, koska sunnuntaiaamuun sai herätä pirteänä ja täynnä virtaa. Eli aikalailla se vetämätön tai väsynyt olo on kiinni niistä omista arjen valinnoista. Huonot valinnat yleensä tekevät myös olosta huonon, kun taas ne hyvät antavat energiaa. Toki on sairastelut ja sairaudet, jotka imevät meistä mehuja, mutta noin muuten kokonaisuus on aika yksinkertainen: Sitä niittää, mitä kylvää.

Sunnuntai on meillä tällä kertaa myös leffapäivä. Olen luvannut pojalle, että katsomme yhdessä Harry Potter -elokuvat sitä mukaa, kun hän on lukenut kirjat, ja ensimmäinen kirja meni jo joulun pyhinä, mutta leffapäivälle ei muka jotenkin ole ollut aikaa. Tänään pitää korjata tilanne, ja aloittaa Potterit myös leffojen muodossa.

Hiusten suhteen me tytöt ollaan tänään ihan samiksia. Viime aikoina lettikampaukset ovat olleet lempparini, sillä edellisestä kampaamokäynnistä alkaa olla jo ihan liikaa aikaa. Ja toisaalta, piukkaan palmikoidut hiukset ovat ehkä paras kampaus liikkuessa. Ei ainakaan karkaa haituvia silmille tai otsalle. Eikä sen palmikon tarvitse edes olla mikään erityisen vimpan päälle treenatessa. Riittää, että hiukset pysyvät poissa tieltä.

Leppoisaa sunnuntaita, ja tehkää hyviä valintoja, joilla maanantaista saa ainakin hitusen mielekkäämmän!

Tallenna

Tallenna

Tuli ruotsalaisten lagom, tanskalaisten hygge ja nyt suomalaisten sisu. Eilisen uutinen oli, että The Times on listannut suomalaisten sitkeän sisun vuoden 2017 nousevaksi trendiksi. Meilläkin on siis jo oma kansainvälisestikin mediakelpoinen hyvinvointitrendimme!

Hauska juttu kuitenkin noin yleisesti tuo hyvä olo. Siis se kokonaisvaltainen pehmeämmillä arvoilla saavutettu hyvinvointi, josta nykyään puhutaan. Trendi, joka (toivottavasti) on tullut jäädäkseen, termistöstä sen enempää välittämättä. Nykyään kun ei oikein voi olla törmäämättä hyvään oloon, jaksamisen pohdiskeluun ja henkisen kapasiteetin ylistämiseen. Hyvä olo ja pehmeämmät elämänarvot noin kokonaisuudessaan on trendi, joka lähti kunnolla kiitoon downshiftauksen myötä ja saavuttaa nyt suurta yleisöä lähes jokaisessa (ensimmäisen) maailmankolkassa.

Vanha sanonta, ”siitä puhe, mistä puute”, pätee kai tähänkin: Ensin pitää käydä liki pohjalla, jotta nähdään tarve muutokseen. Toisin sanoen, nykyajan vitsaus on oikeasti paha olo, ja hyvä olo vasta vastine itse ongelmaan. Siinä, missä miljoonat kanssasisareni, myös minä tavoittelen hyvää oloa. Tavoittelen tasapainoista arkea, virkeää ja levollista mieltä, energistä perhe-elämää ja vetreää kroppaa. Mutta miksi? Samasta syystä kuin kaikki muutkin: Nykytilanne ei miellytä, pitää tavoitella muutosta.

Vaikka hyvä olo ei olekaan enää pelkkä tammikuun trendi, on alkuvuosi luonnollisesti sitä aikaa kun asiaan tartutaan aktiivisemmin. Lupasin itselleni minäaikaa, enkä ole tullut toisiin aatoksiin – päinvastoin. Ja siitäkin huolimatta, että minäaika välillä jää lyhyeksi, huomaan, että aika itseni kanssa on ollut jatkoa ajatellen antoisampaa kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Mitä enemmän mietin hyvää oloa ja omaa jaksamistani, sen tärkeämmiksi nuo asiat itselleni osoittautuvat. Ajatustyön suurimpia oivalluksia ovatkin olleet juuri ne oivallukset, ei niinkään ne konkreettiset teot. Tällä tarkoitan sitä, että rentoutuminen ja hyvä ravinto eivät tuo todellista hyvinvointia vain sillä, että niitä suoritetaan, kun näin patistetaan naistenlehdissä tekemään. Todellinen hyvinvointi tulee vasta sitten, kun oivaltaa, mikä merkitys esimerkiksi sillä levolla tai ravinnolla omaan jaksamiseen ja hyvään oloon on – ja varsinkin, mikä se merkitys on pitkässä juoksussa ja suuremmassa kokonaisuudessa.

Olen vuosia kuullut ajattelevani ihan liikaa. Tätä ajatusta on tuputtanut niin mieheni, kuin jotkut blogin lukijoistakin, enkä suinkaan kiellä. Olen pohtiva ja analysoiva luonne, pallottelen ja punnitsen, mietin miksi ja minkä vuoksi. Nyt alkuvuonna pääni sisällä on poukkoillut hyvä olo kuin pöytätennispallo olympialaisten nelinpelissä. Hetki sitten julistin vuoden 2016 olleen hyvän olon -vuosi, mutta veikkaanpa, että tänä vuonna ei jäädä ainakaan Pekkaa pahemmaksi. Ei tietenkään, koska elämme aatteen kulta-aikaa. En mahda kuitenkaan mitään sillekään, että mieleeni pyrkii kysymys, miten ihminen voi saada vajaassa 33 vuodessa elämänsä siihen jamaan, että suurin haave on lopulta hyvä olo!? Onko trendi sittenkin vain yltäkylläisyyden luoma vääristymä: Vaikka ihmisellä on likipitäen kaikki, mikään ei kuitenkaan riitä. Muna vai kana, kas siinäpä pulma!

Fiksaationi hyvinvointiin on kuitenkin aiheuttanut pienilaatuista blogikriisiä pääni sisällä. Jonkinlainen lukko on syntynyt siitä ajatuksesta, että tämä kun ei ole mikään ”hyvinvointiblogi”, joten miksi siis jatkuvasti tuputtaisin aihetta sisustusvinkkejä etsiville lukijoilleni? Takautuvasti iskevä kolmenkympin kriisi, vai puhtaasti trendiaallon harjalle pyrkimistä? Mene ja tiedä, mistä kaikki into kumpuaa, mutta ehkä saan otettua siitäkin selvää. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että hyvä olo tulee olemaan entistä enemmän esillä tässäkin blogissa. Voisin melkein sanoa, että tahdottepa tai ette. Nimittäin, jos jotakin olen blogivuosien aikana oppinut, niin sen, että tätä pitää tehdä juuri siten kuin itsestä parhaaksi tuntuu. Olette kenties kuulleet myös sananparren laulamaan käsketystä kukosta?

Palatakseni suomalaiseen sisuun, uskon, että tässä on ihan oikeasti tervetullut kortti terveyden ja hyvinvoinnin pakkaan. Mikäpä sen parempi kaveri kaatumiseen tai epäonnistumiseen. Ylös vain ja eteenpäin – kohti uusia haasteita. Aina ei voi mennä ihan nappiin edes hyggeillessä, mutta sisukas jaksaa opetella tätäkin taitoa.

Hyvää oloa keskiviikkoonne!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Heissan ja perjantaita!

Taas on viikonloppu ovella, ja viikot vierii hurjaa vauhtia. Niin paljon oli juttuja, joita piti tehdä tälläkin viikolla, mutta kappas, ne jäivät jälleen tekemättä. 🙂

Mutta hei, nyt pitää hiukan pöhistä sokerista! Tai oikeastaan sokeririippuvuudesta. Tai ei, nyt pitää pöhistä siitä, kun huomaa, ettei olekaan sokeririippuvainen!!!

Kas, kun näin tammikuussa huomaa, että blogin vanhoihin terveys- ja treeniaiheisiin postauksiin tulee jonkin verran liikennettä Googlen kautta. Näitä hakusanoja on aina mukava seurata, ja kuten nytkin, ne kertovat paljon vallallaan olevasta trendistä. Niinpä sitten bongasin tuossa jokunen ilta sitten liikennettä tulleen hakusanoilla ”sokeriton ruokavalio päänsärky”. Ihan silkasta mielenkiinnosta klikkasin sitten itseni lukemaan kyseistä  Sokerin sanelemaa -postausta, johon herra Google oli helpotusta etsivän nettisurffaajan ohjannut. Ja katinkontit kuulkaas! Lukiessani tekstiä haukoin henkeäni ja pohdin, että mitä hittoa!?! Onko tämä teksti oikeasti mun kirjoittamaa? Ja mikä hassuinta, olen kirjoittanut tuon Sokerin sanelemaa -tekstin vain alle vuosi sitten!!!

En nyt lähde kopioimaan koko tarinaa tähän, koska kaikki löytyy tuolta yllä olevan linkin takaa. Lyhyesti tiivistettynä teksti kertoo järkyttävästä sokerikoukusta ja cola zero -riippuvuudesta. Itse asiassa, mieleni antaa nyt pieniä takaumia viime keväältä ja muistan nyt ne kivut ja säryt (vieroitusoireet) sekä itkupotkuraivarit, jotka päättyivät siihen, että makasin lattialla ja itkin kuin pieni lapsi. Miksi? Koska kehoni huusi sokeria. Luoja!

Tuon sokerittoman kokeiluni jälkeen julistin, etten koskaan luovu kolajuomista täysin, enkä suinkaan siitä valkoisesta sokeristakaan. Tämän lupauksen olen kyllä pitänyt, mutta vajaassa vuodessa elämä on tällä saralla tehnyt suuren muutoksen. Nimittäin minut tavoittaa ani harvoin kaupan karkkihyllyltä, ja jos tavoittaa, olen melko varmasti ostamassa karamellia jollekulle muulle.
Syön edelleen karkkia, jos sellaista on tarjolla, mutta sietokykyni eri värisiä lisäainemöykkyjä kohtaan on laskenut. Nykyään karamellit aiheuttavat kuvottavaa oloa jo pienestäkin määrästä. Suklaan kanssa olen sujut, mutta senkin syöminen on rajoittunut pitkälti kyläilyyn, tai niihin kertoihin, kun napaan suklaata suuhuni puhtaasti verensokeria kohentamaan kun kaappi ammottaa tyhjää banaanien ja pähkinöiden kohdalta. Loppuvuodesta oli useampia päiviä, kun nappailin suklaata ihan silkkaan nälkään, mutta se ei aiheuttanut minkäänlaista riippuvuutta. Painoni jopa tippui, kun energiansaanti jäi päivittäistä kulutusta pienemmäksi. Terveellisyyden kanssa tuolla ei tietenkään ole mitään tekemistä, mutta pointtini on se, että suklaa oli puhdasta polttoainetta, eikä siihen liittynyt mitään sen suurempaa tunnesyöpöttelyä.

Kolajuomien (tai nyt puhutaan kyllä vain siitä Zerosta,) suhteen homma on likipitäen sama. Voi mennä viikko tai puolitoista, etten juo colaa, vaikka sitä olisi jääkaapissa. Saattaisi mennä pidempäänkin, jos mieheni ei tarjoaisi lasillista silloin tällöin kun vietämme sohva-aikaa lasten mentyä nukkumaan. Kunnon hikisiivouspäivän lomassa jääkylmä amerikanvesi maistuu mainiolle, mutta sen suurempaa riippuvuutta en tunne enää siihenkään.

Vajaan vuoden aikana mieheni on useampaan otteeseen olettanut, että yritän epätoivoisesti laihduttaa, kun kieltäydyn jatkuvasti erilaisista herkuista. Ja itse en edes kieltäessäni huomaa toimivani kummallisesti. Kas kun ei vaan tee mieli makeaa. Vajaan vuoden aikana olen jättänyt muutaman kerran jälkiruokani kesken, ja yllättänyt itseni jääkaapissa vanhenneiden leivonnaisten edestä. Ennen joulua siivosimme keittiön komeroita, ja heitimme pois läjän ylipäiväisiä karamelleja ja suklaata. Nyt kaappi on taas täynnä makeaa; On synttäriherkkuja, on joulusuklaata ja ties mitä pussia ja käärettä. Ja siellä ne ovat kaikessa rauhassa, en puputa niitä pitkin päivää ja iltaa. Ja tajusin tämän kaiken vasta luettuani oman kirjoitukseni. Enpä olisi koskaan uskonut tähän, muta herran pieksut, olen vapaa sokerikoukusta!!!

Tähän loppuun olisi hurjan ihanaa listata kaikkia positiivia asioita, joita muutos on tuonut elämääni, mutta en nyt juuri keksi montaa. Joo, ehkä iho on parantunut vähäsen, mutta toisaalta, muutos on ollut sen verran hidasta, etten ole edes itse tajunnut sitä. Miten siis olisin osannut listata positiivisia muutoksia, kun en edes etsinyt niitä?! Kun en oikeastaan edes yrittänyt muuttua.
Yksi asia on kuitenkin toisin, sen ymmärsin, kun jäin oikein pohtimaan asiaa: Moraalinen sokerikrapula on poissa! Ei huonoa omaatuntoa, ei itsensä soimaamista. Ja se on ehkä juurikin se kaikkein arvokkain palkinto, sillä se vaikuttaa niin kovin moneen asiaan. Itsetunto kun kuitenkin rakentuu niistä pienistä pikseleistä.

En tiedä, ehkä suosittelen viikon parin sokeritonta, ja niiden vieroitusoireiden kohtaamista. En kuitenkaan liputa minkään pidempiaikaisen totaalikieltäytymisen puolesta. Uskon nimittäin edelleen kielletyn hedelmän kiroukseen. Niitä tavallisia hedelmiä, sekä pähkinöitä ja muita pieniä terveellisiä naposteltavia, suosittelen sitten sitäkin enemmän. Ja tietysti sitä kunnon ruokaa ja tasaisia ateriavälejä, jottei suklaa olisi myöskään se polttoaine. Kun on juhlan paikka, maailma ei kaadu syötyihin herkkuihin. Arki sen sijaan on tässäkin asiassa se ratkaiseva tekijä.

En siis osaa antaa mitään simsalabimneuvoa, mutta sen voin todeta, että mitä ikinä se sitten vaatiikin (särkevät raajat ja jyskyttävän pään, huutoa, itkua, raivoa tai kunnon parisuhderiidan), niin onpa se kaiken sen vaivan arvoista! 🙂

Kuvissa tämän päivän vihreät. Kaunis väri, mutta harvemmin tulee vedettyä päälleen. Housut ja neule molemmat Twist & Tango.

Ihanaa viikonlopun aloitusta!

Tallenna