Kirjoitin teille torstaina, kuinka vein pojat katsomaan penkkareita, omani ihan ensimmäistä kertaa. Tämä tapahtuma laukaisi ajatusketjun, jota olenkin nyt pyöritellyt päässäni jo pari päivää. Tajusin nimittäin aika vahvasti, että jotkin asiat elämässä ovat todellakin niitä once in a lifetime -juttuja.

”Mihin sä olit, äiti, pukeutunut penkkareissa?” Siitä se lähti. Kun selitin, että en ollut pukeutunut miksikään, vaan jätin penkkarit välistä. Ja niin muuten jätin ne vanhojen tanssitkin. Tuntuivat tuohon aikaan kovin turhilta, mutta nyt vuosien kuluttua ehkä jopa harmittaa, että nuo kokemukset ovat jääneet saamatta. Samaan sarjaan lasken sen, että muiden muistellessa millaista oli rippileirillä, totean, etten itse käynyt kyseistä leiriä. Suoritin nimittäin rippikouluni iltapäiväopintoina. Olen mennyt naimisiin, mutta minulla ei ole koskaan ollut häitä. Olen asunut lukuisissa asunnoissa, mutta en ole koskaan järjestänyt tupareita… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, luetella kaikki ne pienet jutut, jotka olen elämässä sivuuttanut, mutta asian ydin kävi varmaankin jo selväksi; Tilaisuudet menivät, niitä ei saa enää koskaan takaisin.

Toisaalta, siinä kohtaa kun toiset heittelivät kuorma-auton kyydistä karamelleja, elämääni oli mahtunut luultavasti enemmän kuin monelle vielä tänäkään päivänä. Mutta kuinka verrata toisten rippileirikokemuksia siihen, että itse asui sairaalassa? Tai miten verrata toisten iloa lukuloman alkamisesta siihen, että itse oli tyytyväinen pelkästään jo siitä, että oli säilynyt hengissä? Tunsi itsensä selviytyjäksi ja suri sitä, että kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Joidenkin elämä päättyi aivan liian aikaisin, ei tullut penkkareita, ei tupareita eikä häitä.

Haikailenko enemmänkin ”normaalin” nuoruuden perään, vai harmittaako minua puhtaasti noiden tapahtumien väliin jättäminen? Toivonko, että omat lapseni osallistuisivat ikävuosilleen tyypillisiin tapahtumiin vain koska ne ovat mahdollisia ainoastaan kerran elämässä, vai rukoilenko enemmänkin sitä, että lapsilleni nuo olisivat itsestäänselvyyksiä; nuoruus aikaa, jolloin elämä on hauskaa ja kaikki (niin hyvässä kuin pahassa) vielä edessäpäin. Taidatte arvata, mitkä ovat hartaimmat toiveeni.

Jos en nähnyt itseäni tanssimassa tai kuorma-auton lavalla, niin enpä nähnyt myöskään tulevaisuuttani. En ainakaan sellaisena, jona se lopulta itsenikin yllätti. Kahden lapsen äitinä, onnellisesti punaisessa tuvassaan tulppaanikimpustaan nauttien. Että lopulta elämästäni tuli hyvinkin tavallista – niin omasta mielestäni, kuin varmasti muidenkin silmissä. Että vuosien saatossa saavutin sen normaalin elämän, jonka perään niin monet vuodet itkin.

Meitä ihmisiä erottaa paitsi nykyinen elämämme, myös se jo eletty muistoineen. Jokainen tarina on erilainen, toiset lyhyempiä kuin toiset, mutta jokainen arvokas omalla tavallaan – ainutlaatuinen. Ja oikeastaan jokainen voi itse määrittää, missä kohtaa päättyy esipuhe ja varsinainen tarina alkaa. Juonikäänteet ovat sallittuja ja lopun kuuluukin olla arvoitus.

Ja nyt kun oikein mietin, en edelleenkään näe itseäni sinne vanhojen tansseihin tai penkkareihin. Niin, että lopulta niitä ei kannata niin kauheasti harmitella. Ja vaikka elämässä on tapahtunut paljon sellaistakin, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Sillä se mitä olen nyt, on juuri kaiken menneen ansiota. Elämä on yhä edessäpäin, ja jokainen päivä ainutlaatuinen – vain kerran elettävissä.

Ihanaa viikonloppua. Nautitaan ja ollaan läsnä, sillä nämä päivät eivät enää koskaan palaa takaisin! ♡

Tallenna

Ok, vedän takaisin ja myönnän olleeni väärässä. Ärsyttävää ei ole se puolikipeä olo, vaan kunnon kuume, joka kaataa sängyn pohjalle. Eikä ärsyttävintä ole se tunne, kun tietää, että pitäisi himmata tahtia, vaan se, kun tahti pysähtyy – tahtoi sitä tai ei.

Ja voi että, miten taas kerran olen oppinut itsestäni uutta: Kun pahinta on ettei voi olla tehokas ja suorittaa! Kuinka monta kertaa olenkaan parin päivän aikana ottanut kiinni ajatuksesta ”tässä menee nyt aikaa täysin hukkaan”.

Niin, että nyt harmittaa se, että kuume vie voimat, mutta myös se, ettei senkään asian kanssa osaa olla lungisti ja vain parannella itseään rauhassa. Ärsyttää punainen ja kuiva nenä, ja finni joka muistuttaa olemassa olostaan jokaisella niistokerralla. Ärsyttää mätä maku suussa ja nuhjuinen ja vetämätön olo. Ja ärsyttää muuten sekin, että yksi flunssakuume ketuttaa näin paljon! 😀

Mutta hei, aina ei voi olla positiivari! Teille toivottelen kuitenkin huomattavasti parempia perjantaifiiliksiä ja mukavaa viikonlopun aloitusta!

Tallenna

Maanantaita muruset!

Kirjoittelin teille pari viikkoa sitten uudenvuodenlupauksestani, jonka tein Danone Activia yhteistyön innoittamana ja samalla startattiin huikea kilpailu. Kuka voitti 500 euroa oman lupauksensa helpottamiseen, se selviää tässä postauksessa, mutta sitä ennen hiukan omasta lupauksestani, eli siitä minäajasta!

Oma lupaukseni oli tosiaan irrottaa päivistä aikaa itselle, ottaa 24 tunnista yksi oman hyvinvoinnin ja jaksamisen vaalimiseen. Luonnollisesti yöunista tinkimättä. Muutama viikko ei tietenkään ole loppuyhteenveto kokonaisesta vuodesta, mutta jotain muutosta siinäkin ajassa pystyy korviensa väliin tekemään, ja lopultahan muutokset ovatkin sitä uuteen rytmiin tai rutiiniin totuttautumista ja uusien tapojen omaksumista.

Olen aina ollut hillitön ylisuorittaja, joka puuskuttaa höyryjunan lailla paikasta toiseen jopa siinä määrin, että se kuulemma ärsyttää kanssaeläjiä. On se sitten tiskikone, pyykkikone tai kuivausrumpu, kun piipittää, olen salamana liikkeellä. Useimmiten ravaan sinne tänne vauhdilla joka ei välttämättä tuloksen kannalta ole lainkaan hedelmällistä. Vaikka viimeiset vuodet ovat tahtiani jo hiukan hillinneet, myönnän, että vieläkin tulee hetkiä, kun en muka ehdi pysähtymään ja halaamaan puolisoani tai aikaa ei muka ole istua syömään. Kysehän on sellaisesta itse itselleen aiheutetusta kiireestä, jota ihminen itse ruokkii omalla käytöksellään.

Jo tuossa loppuvuoden aikana, kun tuntui, että kasasin itselleni vähän kaikenlaista ylimääräistä, sain mieheltäni erittäin hyvän neuvon ja ajattelemisen aihetta. Hän nimittäin muistutti, että lopputuloksen kannalta on paljon parempi ottaa sinne aamuun hiukan enemmän niitä nukuttuja tunteja ja tarttua sitten päivän ohjelmaan virkeänä ja levänneenä. Väsynyt ja kiukkuinen ihminen kun ei lopulta kykene kummoisiinkaan suorituksiin, ja tekeminen muistuttaa lähinnä mutaan juuttuneen auton tyhjää sutivia renkaita; Yritys on kova, mutta mitään ei tapahdu. Tästä viisastuneena olen nyt kääntänyt minäaika -ajatukseni juuri tähän jaksamiseen ja tehokkuuteen. Nimittäin, kun välillä puhaltaa höyryjä pihalle ja rentoutuu, jaksaa muita juttuja ihan eri tavalla ja energia tuottaa tulosta.

Alkuvuodesta yksi puheenaihe on ollutkin lepo. Yksilön oma hyvinvointi ja jaksaminen on nostettu yhdeksi työelämässä pärjäämisen kulmakiveksi, enkä lainkaan ihmettele miksi! On toki paljon ihmisiä, jotka eivät stressaa tai koen minkäänlaista painetta elämänsä millään osa-alueella, mutta suurta joukkoa nykyajan hektisyys ja jatkuva suorittaminen kuluttaa. Minäaika pureutuu juuri tähän ongelmaan ja hyödyttää kaltaistani pikkutarkkaa suorittajaluonnetta. Kun aluksi pakottaa itsensä pysähtymään, huomaa muutoksen hyödyn melko nopeasti. Aion siis jatkaa tätä pysähtymisen ja oman ajan vaalimista, opetella rentoutumista ja pysäyttää itseni vaikka väkisin!

Entä ne korvamerkityt 500 euroa? Tällä kertaa pisimmän tikun veti Minna kommentillaan ”Lupasin, että pyrin syömään terveellisemmin ja liikkumaan enemmän. Olen hoikka, mutta syön aivan liian epäterveellisesti. Taloudellisen tilanteen vuoksi usein kuitenkin jätän yhtään kalliimmat terveelliset tuotteet kauppaan :/”

Tsemppiä lupauksien pitämiseen ja armollisuutta itseäsi kohtaan. Vuoden jokaisena päivänä ei tarvitse onnistua täydellisesti, lopulta se oikea suunta ja suurempi kokonaisuus painavat vaakakupissa yksittäistä päivää enemmän!

Iloa uuteen viikkoon!

Yhteistyössä Danone Activia ja

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna