Kiitos Minnalle ja Annelle tunnustuksesta. Koska vastailin jo jokin aika sitten tämän tunnustuksen kysymyksiin, en viitsi turhaa itseäni toistaa. Sitä vastoin voisin kirjoittaa nyt hiukan ylipäätään bloggaamisestani ja siitä, mitä mielessäni on viime päivinä tämän asian suhteen liikkunut.
Vaikka sisustaminen, ja samaa tyyliä harrastavien ihmisten löytäminen, ovatkin olleet ne blogin aloituksen suurimmat syyt, muodostui koko blogiyhteisöstä melko pian mukava sosiaalinen verkko ja vertaistuen lähde. Kun joku kertoo blogissaan suoraan, kuinka päin honkia päivä on mennyt, en suinkaan koe vahingoniloa vaan puhdasta lohtua siitä, että kaikki olemme samanlaisia – tavallisia ihmisiä, tavallisine arjen huolinemme. Seuraan mielelläni toisten rakennus-, remontti- ja sisustusprojekteja, vaikka kodin tyyli ei ihan suoraan olekaan sitä, mitä itselleni haluan. Meillä jokaisella on oma makumme, ja erilaisesti sisustettujen kotien takana on erilaisia ihmisä. Usein ihmiset ovat kiinnostavimpia juuri omassa tyylissään, kuvaavat arkea ja tekemistään mielenkiintoisesti.
Itse olen yrittänyt koota blogiini arjen paloja. Kerron innostumisestani, iloista ja inspiraatioista, mutta myönnän, että elämäni on tuiki tavallista tavalisine huolineen ja murheineen. En tanssi ruusuilla, mutta minut on kasvatettu siihen uskoon, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Monet kerrat olen pillittänyt täällä tietokoneen edessä onnenkyyneleitä luettuani jonkun blogista vauvauutisia tai muita unelmien toteutumisia. Harmitellut jälkeen päin, miten jonkun elämään on viskattu liikaa kiviä samaan aikaan. Elänyt jotenkin mukana täysin tuntemattoman ihmisen elämässä.
Tälle blogille on kertynyt hurjan paljon lukijoita. Moni on ollut onnellinen puolestani ja tsempannut, kun olen laskenut alamäkeä. Kiitos siitä, pidän sitä yhtenä ystävyyden muotona. Vähitellen olen kuitenkin alkanut yhä enemmän pohtia sitä kuka täällä käy; lukee tekstejäni ja katsoo kuvia kodistani. Hassuinta on ehkä se, että kaikkein eniten olen huolestunut siitä, että tuntemani ja jollakin tavalla minulle läheiset ihmiset kurkkivat elämääni. Äitini lukee blogiani. Sanoo illalla puhelimessa, että Niilo on sitten tullut kipeäksi, tai olitpas leiponut hyvän näköistä pullaa. Se on ok, mieluummin puhun äitini kanssa kahden, kuin luen hänen mietteitään kommenttiboksista. Mutta sitten on olemassa se ”ihmistyyppi”, joka seuraa seuraa elämääni läheltä, muttei koskaan osoita sitä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta. Vaikka ostaisimme takapihallemme maailmanpyörän ja kulkisimme kauppamatkat helikopteirilla, se ei olisi mainitsemisen arvoinen asia. Vaikka tarjoaisin teetä umpikultaisista kupeista ja levittelisin jalkoihin punaista mattoa ei sillä olisi minkäänlaista merkitystä. Kyllin hyvä en olisi vaikka saisin Nobel palkinnon. Tämäkin on vielä ok, mutta siinä kohtaa, kun nämä samat ihmiset kurkkivat tätä kautta kotiani ja lukevat perheeni elämästä, alan miettiä miksi. En sitä, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat – tiedän vastauksen; Se on yhdistelmä kateutta ja halua tuottaa mielipahaa. Mietin kuitenkin, että miksi hitossa annan heille mahdollisuuden seurata elämääni tätä kautta.
Koska on mahdotonta estää parin ihmisen pääsy tänne, jatkan miettimistä. Pohdiskelen ja puntaroin. Mietin onko bloggaamisesta enää iloa, jos en voi tuoda ajatuksiani julki ja rehellisesti ilota asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Tai onko enää kyse vertaistuesta, jos en voi ihmissuhteita mutkistamatta kertoa kun ketuttaa. En halua luoda kuvaa ruusuisesta arjesta ja elämästä, kun tallon piikkisellä polulla. En jaksa muistuttaa auringosta ja kauniista säästä, kun oikeasti asiat menevät päin pyllyä. Tässäpä siis pulma.
