Sattuipa sopivasti tämä pullan leipominen viralliselle korvapuustipäivälle. Hoksasin asian vasta kun viimeinen pelti oli uuniissa. Olen tässä kolme päivää kärvistellyt ihan tajuttoman kamalan pääkivun kanssa. Viime vuosina tästä päänsärystä on tullut vähän liiankin tuttu riesa ja joinakin kuukausina se on vielä kovempaa ja nyt sitten sattui juuri tämä kuukausi. Pää on kuvattu monellakin tapaa ja mitään ylimääräistä sieltä ei ole löytynyt, ja varmaan kyseessä on jokin hormonaalinen juttu, mutta joka tapauksessa uuvuttava juttu. Vaikuttaa ihan kaikkeen, kuten jaksamiseen ja mielialaan. Tähän viikkoon on vielä mahtunut paljon autolla ajamista, suhjusateessa ja hämärässä silmiä siristellen. Ja liian lyhyiksi jääneitä yöunia. Eilen lähdin ystävän kanssa heiluttamaan kahvakuulaa ja olo hiukan kohenikin. Sen verran, että laadin perjantaille toimintasuunnitelman, jossa pitäydyin vähän väkisinkin.
Vein lapset aamulla kouluun ja hoidin pakolliset kauppa ja apteekkiasiat. Sitten kotiin pullataikinan tekoon, sillä olin luvannut, että tällä viikolla leivotaan pullaa, ja koska viikonlopulle on ohjelmaa se taikina oli tehtävä nyt. Mutta oikeastaan nautin, sellaista taikinaterapiaahan tuo on. Kun sain taikinan kohoamaan vedin ulkoiluvaatteet ylleni, aurinkolasit päähäni ja suuntasin reippailemaan. Tunti luonnossa, hartioita heilutellen ja raikasta (joskin varsin lannan tuoksuista) ilmaa hengitellen. Pohdin siinä reippaillessa kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mietin, miten pikkulinnut tarkenevat ja missä kohtaa lehmät eivät enää halua makoilla ulkona. Mietin sitä kevään päivää, kun taas nähdään, että lampaat ovat palanneet ulos. Pässit ja uuhet omille laitumilleen. Mietin, missä kohtaa leskenlehdet taas keväällä ensimmäisenä kukkivat ja katselin pajunoksia miettien pääsiäistä. Pohdin sitä, miten maaseutu tyhjenee ja mietin, jaksaako kukaan sinnitellä täällä viljelemässä kotimaista viljaa vielä 60 vuoden päästä. Toivotaan. Mietin, että kävisin mielelläni puolukoilla ja pohdin, että onkohan aika vaihtaa varrellisiin kenkiin.
Täytyy sanoa, että ulkoilu on kyllä lääke melkein vaivaan kuin vaivaan. Jos pääkipu nyt ei vallan poistunut, niin teho oli verrattavissa hyvään lääkkeeseen. 🙂
Lapset pääsivät tänään jo puolelta päivin, joten meillä vietettiin perjantai-iltapäivää leipoen. Tehtiin tosin korvapuustien lisäksi iso satsi myös voisilmäpullia, hyviä nekin.
Iltaan on mahtunut pojan salibandypeli ja muutenkin aika arkista ohjelmaa. Lapset rapistelevat sohvalla iskän tuomia tuliaiskarkkeja. Minä taidan ottaa suunnaksi sängyn. Josko vaikka saisi kunnon yöunet.
Huomiseksi on tiedossa mukavaa ohjelmaa äidin kanssa. Sormet ja varpaat ristiin, että olo olisi aamulla taas jo vähän parempi.
Vaikka en mikään varsinainen syksyn fani olekaan, tykkään kuitenkin ihan älyttömän paljon rutiineista ja niitä, jos mitä syksy ja arki ovat pullollaan. Meillä on keittiön komeron oven sisäpuolella sellainen iso lukujärjestys, johon on laitettu kaikki harrastukset, kellonajat ja harrastuspaikat. Ollaan todettu, että se on ainoa toimiva keino pitää langat käsissä, ja siitä jokainen voi koska tahansa tarkastaa illan ohjelman. Lukkarista voi ottaa itselleen myös puhelimeen kuvan, jos vaikka pitää voida luntata päivän mittaan. Tuo lukkari kuvataan myös äidilleni, koska näin mummu ja pappakin ovat kartalla siitä missä me milloinkin mennään. Lokakuuhun mennessä tuo harrastuskuvio alkaa tosin olla jo aika hyvin hallussa!
Meillä isoveli pelaa jalkapalloa ja salibändyä. Jossain kohtaa yritettiin saada mahtumaan mukaan myös yleisurheilua, mutta koska näissä lajeissa harjoituksia on useamman kerran viikossa plus pelit ja turnaukset, yleisurheilu todettiin lähes mahdottomaksi toteuttaa. Klaara taasen harrastaa telinevoimistelua ja balettia, ja aivan kuten veljensäkin, hänkin on saanut itse valita harrastuksensa. Molemilla lapsilla on toki lisäksi musiikkijutut, joten aikatauluja riittää. Niin kauan, kun kuitenkin itse haluavat ja jaksavat näillä mennä, me aikuisetkin teemme kaikkemme, jotta homma toimii.
Mulle on todella tärkeää antaa lapsilleni liikunnallisen elämän malli, ja siksi tuossa meidän lukkarissa lukee myös meidän vanhempien harrastukset. Meillä lapset tietävät kyllä koska äidillä on jumppa, mutta ovat oppineet ymmärtämään senkin, että aikuiset lähtevät liikkumaan myös nopealla varoitusajalla ja meillä homma toimii. Kun pakkaan illalla reppuani, Klaara toteaa, että äiti menee varmaan aamulla salille. Ja se on ihan ok. Toki tuoreessa muistissa on nekin ajat, kun en olisi saanut lähteä minnekään. Olen äärimmäisen kiitollinen miehelleni, joka tuolloin piti huutavaa lasta sylissään ja sanoi, että lähde äkkiä. Eikä lapseni siitä rikki mennyt, että äiti oli tunnin verran poissa. Päinvastoin, sillä aikaa saattoi olla ihan hauskaakin ja kotiin tuli huomattavasti iloisempi äiti.
Koko sydämestäni toivon, että jos jotakin, niin voisin istuttaa lapsiini liikkumisen iloa ihan koko elämän ajaksi. Se ei tarkoita, että lapsistani pitäisi tulla huippu-urheilijoita, vaan enemmänkin sitä, että liikkuminen on yksi elämän peruspilareita kuten nukkuminen tai syöminen. Olen käynyt molempien lasten kanssa äiti-lapsijumpassa, mutta molemmat ovat myös aika varhaisessa vaiheessa ilmaisseet halunsa päästä liikkumaan yhdessä muiden lasten kanssa ilman meitä vanhempia. Olkoonkin, että se on alkuun tarkoittanut sitä, että seisomme jossakin turvallisen välimatkan päässä.
Puhuttiin tässä jokin aika sitten mieheni kanssa tästä nykyisestä harrastusrumbasta ja siitä, että jossain kohtaa lapsille tulee ehkä se vaihe, kun liikkumaan ei enää huvittaisikaan lähteä. Vaikea tosin kuvitella kun ovat melko meneväisiä molemmat, mutta mietittiin, että näinkin voisi kenties joskus tapahtua. Ja kun sitten mietittiin, että miten me nyt vanhempina voitais kuitenkin lujittaa sitä lasten intoa liikkua ja harrastaa, päädyttiin siihen, että meidän tärkein rooli on mahdollistaa ja kannustaa. Silloinkin kun ehkä itsestä tuntuu uuvuttavan turhauttavalta selviytyä arjen aikatauluviidakosta, sitä turhautumista ei saa kaataa lasten harteille. On se sitten viikonloppujen pyhittämistä pelimatkoille tai seuratalkoita, teemme voitavamme ja olemme mukana. Ollaan todettu, että se on vähän kuin laittaisi rahaa pankkiin, kun panostaa lasten harrastamiseen ja liikunnalliseen elämäntapaan. Terveiden elämäntapojen lisäksi kun nuo treenit ovat oiva tapa oppia myös esimerkiksi sosiaalisia taitoja.
Me pääsimme Klaaran kanssa esittelemään teille Prisman sporttimuotia ja ollaankin siis näissä kuvissa ihan päästä varpaisiin Prisman valikoiman vaatteissa. Danskin tanssivaatteet Prismassa olivat mieletön helpotus, kun Klaara aloitti balettitunnit. Puku on ostettu jo aikaisemmin, mutta nyt vihdoin löytyi mustien tossujen tilalle tarpeeksi pienet vaaleanpunaiset harjoitustossut. Niiden lisäksi syksyyn varauduttiin uusilla säärystimillä, jotka lämmittävät mukavasti matkankin ajan. Nämä mun pöksyt ovat samaa merkkiä, ja vaikka tämä Danskin onkin tuttu Klaaran tanssivaatteista, itselleni housut ovat ensimmäiset kyseiseltä merkiltä. Mutta, jos metsästät napakoita housuja korkealla vyötäröllä, ja vielä sellaisia, jotka pysyvät ylhäällä koko jumpan ajan, suosittelen testaamaan nämä. Muista vain ottaa tarpeeksi pieni koko! Puman collarihuppari on myös Prisman sporttimuodin syysuutuuksia ja toimii itselläni kivasti lämmikkeenä jumppatopin päällä. Molemmissa vaatteissa on kerrankin sellainen pitkäraajaisellekin sopiva mitoitus! Tykkään myös näistä väreistä, utuisesta sinisestä ja hempeästä roosasta ja onhan se totta, että kun treenivatteet tuntuvat ja näyttävät kivoilta, niitä on myös ilo pukea päälleen ja käyttää.
Meille Prisma on helppo ja luonteva ostospaikka kun tarvitaan harrastusvälineitä lapsille tai aikuisille. Urheiluliikettä meillä ei ole ollut enää vuosiin, mutta koska kaupunkiin ajaa vajaassa tunnissa ja sinne kuljetaan viikoittain lasten harrastusten vuoksi, Prismassa käynti on helppo ja vaivaton tapa hoitaa myös tarvittavia ostoksia. Ja toki pitkät aukioloajat ovat pelastaneet niiltä arki-illan paniikkihetkiltä, kun onkin todettu, että esimerkiksi uimahousut ovat mystisesti kadonneet, tai hiihtomonot eivät todellakaan mahdu seuraavana aamuna jalkaan. Prismasta on tullut hankittua kaikkea luistimista ja uimalaseista jumppamattoon ja kahvakuulasta pyöräilykypärään. Viime talvena sieltä ostettiin kolmet sukset, ja olin äärimmäisen kiitollinen hyvästä ja asiantuntevasta palvelusta.
Vaikka lapsilla onkin omat harrastuksensa ja liikunta on meille aikuisille sitä omaa aikaa, tietyssä määrin myös yhdessä liikkuminen on tärkeää. Se voi olla ulkoilua tai Klaaran tahtiin hiihtämistä. Toisaalta jalkapallolla kikkaillu tai tanssiesitysten seuraaminen olohuoneen sohvalta kuuluvat mielestäni siihen yhdessä olemiseen. Ennen kaikkea mielestäni on kuitenkin tärkeintä, että sen mahdollistamisen lisäksi on aidosti kiinnostunut siitä, miten treenit tai pelit ovat sujuneet. Niin onnistumisten kuin pettymystenkin jakaminen on tärkeää ja lapsen on hyvä oppia jo varhain, että aina ei voi onnistua, mutta siitä ei pidä myöskään lannistua.
Huhhuh. Syyskuun vikaa viedään, enkä millään tahtoisi uskoa. Siis siitäkään huolimatta, että ulkona leiskuu syksyn sävyt ja ensimmäiset kynnetyt pellot huutavat jo synkkyyttään. Olen aina sanonut, että itselleni syksyssä pahin vaihe on se kyntöjen ja lumentulon välinen aika. Se, kun kaikki muuttuu mustaksi ja pimeäksi. No, nyt ollaan valumassa siihen laatuun, mutta ei pidä heti lannistua, onneksi on vielä noita värejäkin näytillä.
Kirjoitin viime viikolla itselleni jonkinlaisen puutarhan to do -listan syyskuun lopulle. No kuten näkyy, nurmikko on vielä leikkaamatta ja puutarhakalusteetkin on yhä ulkona, mutta kyllä sieltä listasta sentään osa tuli valmiiksi. Daalioiden nostaminen oli tarkoitus tehdä jo viikolla, mutta koska mies oli työreissussa ja mulla oli kaikenlaista harrastuskuljetuksista vanhempainiltaan, mies lupasi, että kyllä hän ne sitten perjantaina kaivaa ylös kun on taas kotona. Vaan niin meni se perjantaikin ja sen sijaan, että oltais jätetty iskä kaivamaan daalioita, kun lähdin viemään lapsia mummulaan, ajeltiin koko perhe ja nautittiin jonkinlaisesta yhteisestä ajasta. Selasin säätiedotuksia ja pelkäsin pakkasia, mutta niin vain pysyi lukemat vielä viikonlopunkin plussan puolella ja kun daaliat vihdoin eilen saatiin kaivettua ylös, niissä oli havaittavissa jopa vielä uutta kasvuakin. Mutta nyt juurakot on siis nostettu ylös, eikä ainakaan tarvitse pelätä isompia pakkasia.
Ne daalian mukulat, jotka keväällä esikasvatin ruukuissa olivat nyt syksyn tullen jotakin ihan totaalisen erilaista ja tuntui kuin olisi kaivanut maasta jättikurpitsoja. Yritettiin ravistella niistä multaa pois, mutta lopulta päädyttiin kantamaan ne kellarin lämpimämmälle puolelle kuivahtamaan ja koitetaan sitten, josko niistä saisi vielä kopsuteltua vähän multaa pois kun ovat ensin kuivuneet. Nuo kukkavarretkin napsin vielä lyhemmiksi, nyt ne oli vain niin näppärä ravistella ja kantaa noista varsistaan. Ja hei, kaikissa on jopa lajikelappu vielä tallessa! Pahoittelen noiden kellarikuvien laatua, siellä ei kauheasti ole luonnonvaloa saatavilla ja valaistus on muutenkin vähän heikohko, mutta lienee käyvän selväksi, että juurakot on nyt laatikoissa kuivumassa. 🙂
Kasvihuoneesta kannoin kaikki pelargoniat sisälle. Ennen olen talvettanut vain mårbackat, mutta nyt ajattelin koittaa parin muunkin kanssa onneani. Ennen en ole jaksanut, kun olen ajatellut, että vievät vain tilaa ikkunoilta, mutta kaipa siihen nyt pari ylimääräistäkin ruukkua mahtuu. Kasvarista lähti kaikki muukin kesäinen aina chilien rangoista kuihtuneisiin kukkiin ja ruukut tuli harjattua puhtaiksi. Muratit jätin, koska ne saavat palvella vielä callunoiden seuralaisina. Tuntuu ihan hassulta alkaa laittamaan kasvaria talvikuntoon. Viime syksynä oikeastaan aloitin kasvihuone-elämäni tästä vaiheesta, mutta nyt olen saanut nauttia myös yhdestä kesästä kasvarissani. Mutta siis tarkoitus on laittaa paljon callunoita ruukkuihin, vähän havuja ja sitten tietenkin lyhtyjä ja kynttilöitä. Osan istutuksista sainkin jo valmiiksi, mutta niitä sitten toisella kertaa. Daaliapenkkiin on tarkoitus kaivaa sipuleita. Mulla olis erilaisia tulppaaneja, narsisseja, lumikelloja, helmililjoja ja muuta mukavaa. Toivotaan, että niistä jokin ilahduttaisi ensi keväänä.
Nuo isot korit, jotka ostin keväällä kasvihuoneen ovien molemmin puolin, eivät oikeastaan olleet ihan tarkoitettuja ulkokäyttöön ja niiden kanssa mietin, että olisko parempi kantaa ne vain sisälle talveksi, vai mahtavatkohan ne kestää kasvarissa yhtä hyvin kuin korituolitkin. No, se ei nyt ole tämän päivän juttu, niitä ehtii siirrellä ennen talvea moneen kertaan. Mutta siis tässäpä puutarhan siirtyminen syyskuulta lokakuulle. Tavallaan ihan kamalan surullista ja haikeaa, mutta toisaalta kevät ei ehkä tuntuisi keväältä, jos välissä ei olisi syksyä ja talveakin. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, mä olen tässä viime päivinä ihan pikkuisen vilkuillut jo kaikkea jouluinspistäkin. Eihän tätä oikein muuten jaksa! 😀
Ihanaa syyskuun viimeistä iltaa. Nyt jos koskaan on aika hyggeillä! ♡
