Tammikuun 24. oli vuosi sitten torstai. Pakkanen paukkui samaan malliin kuin tänään. Laskettuun aikaan oli pari päivää, mutta henkilökohtaisesti laskin aikani tässä kohtaa tulleen, olin totaalisen valmis synnyttämään. Heräsin aamuyöllä supistuksiin, nousin ylös, ja hoitelin vielä joitakin sähköposteja, maksoin laskuja ja valmistauduin muutenkin synnytykseen.
Poikien herättyä aloimme järjestellä käytännön asioita; Niilolle hoitopaikka, ja miehelleni tuuraaja. Kun kaikki oli kunnossa lähdimme mieheni kanssa kohti sairaala. Meillä matka synnärille on n. 40 kilometriä, eli mistään hirmuisen pitkästä matkasta ei onneksi ole kyse. Oltiinkin jo melkein sairaalalla, kun mies huomasi, että unohti ottaa kameran matkaan. Ainoa asia, joka oli listattu hänen muistettavakseen. Käskin kääntää auton, sillä ilman kameraa en sentään ollut synnyttämään menossa!
Niinpä köröteltiin takaisin kottiin. Kävin nopeasti vessassa ja tajusin, että nyt alkaa olla ehkä jo kiire. Koitin silti pitää yllä huoletonta fiilistä, tiedättehän, panikoiva mies ei ole hyödyllinen tälläisissä tilanteissa. Mieheni kyseli, halusinko vielä kenties saunaan, tai poiketaanko jonnekin kahville. Sanoin, että ajellaan nyt vain rauhassa sinne sairaalaan.
Kun vihdoin oltiin sairaalalla, pyysin jättämään auton pääpysäköintialueelle, sillä halusin vielä rauhassa kävellä, hengittää keuhkot täyteen raikasta pakkasilmaa. Niin tehtiin. Sitä kävelymatkaa unohdan tuskin koskaan. Raikas pakkasilma ja tunne siitä, että jotain suurta tapahtuu hyvin pian. Koko maailma oli hetken aikaa auki, kaikki mahdollista!
Kovin kauaa ei ehdittykään synnärillä ihmetellä, pikku tyttömme tuli maailmaan vauhdilla. Heti saliin päästyämme, kätilö sanoi laittavansa pipon nopeasti lämpenemään. Tässä kohtaa mieskin tajusi, että tänne ei nyt tällä kertaa tultu odottelemaan. Vaikein pala urakassa oli olla ponnistamatta, kun kätilö veti vasta kintaita käteensä. Mutta, niin vain saatiin, sekä hanskat kätilölle, että maailman suloisin tyyttö syliimme.
Siinä sairaalaan saapuessamme olimme kertoneet, että palasimme vielä kameraa hakemaan, ja niinpä meitä hiukan huvittikin, kun kätilö jossain kohtaa totesi, että nyt niitä kuviakin voisi sitten ottaa. Hymyilyttää nuo, esimerkiksi Pinterestissä olevat, kuvausvinkit synnytyssairaalaan. Onhan siinä kohtaa oikeasti hiukan muut jutut mielessä, kuin valokuvien ottaminen. 🙂
Illalla mieheni tuli vielä tuoreen isoveljen kanssa katsomaan vauvaa. Kolmesta tuli sittenkin neljä, vaikka toivosta oltiin miltei ehdittykin luopua.
Tyttö onnellinen
Luoksemme lensit kuin keijukainen,
keskelle talven ja pakkasien.
Tyttöni pieni ja hentoinen,
sinua niin tänne odoteltiin,
lapsi rukousten.
Silmät kuin keijukaisen,
laulu kuin enkeleiden,
vain siivet sinulta puuttuu.
Auringon nauramaan saat,
kukkimaan autiomaat,
tyttö onnellinen.
Silmiisi katson ja koukussa oon,
huoleni jälleen unohtukoon!
Voi kuinka tahtoisin muistaa sen:
Hetkeksi vain sinut syliini sain,
lapsi rukousten.
Silmät kuin keijukaisen,
laulu kuin enkeleiden,
vain siivet sinulta puuttuu.
Auringon nauramaan saat,
kukkimaan autiomaat,
tyttö onnellinen.
Taas ihmetellen huomata saan:
sinä voit nähdä sen salatun maan.
Tahtoisin kanssasi löytää sen,
maan, jossa kesä on loppumaton.
lapsi rukousten.
Silmät kuin keijukaisen,
laulu kuin enkeleiden,
vain siivet sinulta puuttuu.
Auringon nauramaan saat,
kukkimaan autiomaat,
tyttö onnellinen.
Niin monella tapaa on osuvat sanat tuossa laulussa, jonka kummitäti kastejuhlassa lauloi. Vieläkin lähtee kyyneleet valumaan… ❤
