Pyry pakkasen perästä, sanoo vanha kansa, ja onhan siinä jälleen kutinsa. Tosin on sitä pakkastakin edelleen, mutta ihanaa, kun viimein saadaan kunnolla lunta!

Nyt olisi kuvia makuuhuoneesta. Sähköjuttuja on vielä tekemättä, pitäisi miettiä valaistusta ja mahdollista sängyn vaihtoa. Säilytyskalusteita, patterinsuojusta… No, onhan noita! Pinnat ovat kuitenkin siistit ja puhtaat, huone on lämmin ja miellyttää jo silmäänikin. Kalusteiden ja sisustuksen kanssa en halua vielä liikaa hötkyillä, pitää ensin saada haistella ja maistella, mutustella ja ideoida.

Lattioiden uudelleen maalaus jätettiin suosiolla kevääseen, homman ehtii kyllä myöhemminkin. Seinillä on Kalklitir kalkkimaalia, ja tällä kertaa sävy concrete. Tähän päädyin Nougatin Sannan suosituksesta, ja sävy on kyllä ihana. Selkeästi harmaa, mutta ei missään nimessä synkkä. Meidän makkari on talon matalin huone, enkä halunnut missään nimessä tästä pimeää koppia. Katto on maalattu Colorian PaneeliPro Kattomaalilla, jonka blogikollegani Maria meille tarjosi. Maali oli muuten tosi ihana maalata. Kyllä sen huomaa, että maali on suunniteltu kattoon, sillä se ei roiskunut lainkaan siihen malliin, kuin tavallinen himmeä maali, jota ollaan myös käytetty katoissa. Tällä olisi tarkoitus vedellä vielä yläkerran aulan katto, kunhan keksin, miten saisin itseni turvallisesti rappusten ylle. Ovet ja listat on maalattu nekin Colorian maalilla, eli samalla kalustemaalilla, jolla listat maalattiin alakerrassakin.

Nougatista ostamani ”kuusenkoristeet” päätyivät koristamaan makuuhuonetta hauskana ketjuna. Näissä on ehkä vähän sitä kevyttä tyyliä, jota makkariin haluaisin enemmänkin. Elloksen pellavaverhojen taakse piilotettiin pimentävä rullaverho, ja samalla saatiin huijattua ikkunaa vähän korkeamman näköiseksi. Ne kun olivat jotenkin niin epäsuhtaisen matalat, ja muistuttivat lähinnä postimerkkiä.

Tästä on hyvä jatkaa! 🙂

Lumista tiistaita!!!

Tallenna

Ensimmäinen kerhopäivä. Kauhean iso juttu, ja ainakin taas iso juttu äidille. Mulla on ollut perhosia vatsassa koko viikonlopun, olen jännittänyt ja vetistellyt. Ihan turhaan tietysti, mutta kun luonne vain on sellainen.

Meillä esikoisella on vain ja ainoastaan hyviä muistoja seurakunnan kerhosta. Ja, vaikka poika koulussa viihtyykin, ehdittiin viikonlopun aikana käymään läpi ne syyt, miksi hän ei enää voi käydä päiväkerhossa. Niin kivaa siellä aikanaan oli. Askartelua, retkiä, ja ah, ne eväät!
Samat tutut kerhon tädit, ja sama turvallinen tunnelma olivat vastassa tänäänkin. Vaistoamatta naulakkopaikkakin valikoitui tutusta kohtaa.

Vaaleanpunainen reppu hankittiin aikoinaan hoitolaukuksi, mutta tänään sinne pakattiin kerhotossut ja eväsrasia. Samaan aikaan havahduin siihen tosiasiaan, että mun lapset kasvaa ihan liian nopeaan. Toki ihan samaa vauhtia, kuin muidenkin lapset, mutta mulle tuo ajankulku tuntuu nyt vain jotenkin liian nopealta. Tekisi jopa mieli painaa jarrua!

Myönnän, että haaveilen ääneenkin niistä ajoista, kun lapset pärjäävät hetken keskenään kotona, voin lähteä lenkille tai kauppaan vain huikkaamalla, että äiti tulee kohta takaisin. Mutta samaan aikaan musta tuntuu ihan kamalalta ajatella sitä aikaa, kun talossamme ei ole pientä lasta! Seitsemässä vuodessa sitä kuitenkin on tottunut elämään juuri näin. Voinen vain kuvitella miltä se tuntuisi, jos vuosia olisi takana viisitoista.

Liekö itsekkyyttä, tai vain jonkinlaisen tarpeellisuuden tarvetta. Ehkä ikäkriisiä siitä, että kun lapset kasvavat, vanhenen minä itsekin. Joku typerä ajatus siitä, että olisin ikäistäni vanhempi vain koska mulla ei ole enää pieniä lapsia. Kun on useamman vuoden kerännyt dubloja keittiön lattialta päivittäin, pohtii väkisinkin, että mitäs sitä sitten tehdään kun niitä ei lojukaan enää joka paikassa?

Onneksi kolmevuotias on edelleen pieni, ja mulla on aikaa tottua niin dublottomuuteen, kuin siihen, että mua ei ehkä tarvita jatkuvasti. Tai tarvita ainakaan samalla tavalla. Siihen saakka otan kuitenkin kaiken irti tästä elämänvaiheesta. 

Ja, jossain kohtaa laitan ne palikat sitten vintille ja jään odottamaan sitä päivää, kun saan ehkä olla mummu – ja siivota jälleen lattioita leluista.

Bataattivuoka uuniin ja dublot pois lattialta. Mukavaa maanantaita!

Tallenna

Vaikka kaikki se juhlallisuus, mikä loppuvuoteen kuuluu, toki piristää ja tuntuu hauskalta, on tämä ihan tavallinen viikonloppukin silti melkoisen mukavaa aikaa. Aikaa on enimmäkseen vietetty kotona, ja ehkä se juuri on sitä parasta. Kun ei tarvitse mennä minnekään, ei ole kiire eikä hoppu.

Lapset lähtivät ruokailun jälkeen isänsä kanssa luistelemaan, ja minä jäin tekemään hommaa, jonka deadline on tänään. Viime tipassa, mutta kuitenkin aikataulussa. Niin mulla on tapana ajatella.

Koska munia sattui kaapista löytymään vielä kaksi, päätin tehdä pannarin pienille punaposkille iltapalaksi. En edes muista koska meillä on viimeksi syöty pannaria, siitä on aikaa vaikka miten. Ohje on sama vanha, maailman paras pannukakku. Tämä maistuu aina – itse tehdyn mansikkahillon kanssa, tai ilman.

Vielä hiukan pyykkikoneen pyöritystä ja iltatoimet, sitten ollaankin valmiina uuteen viikkoon ja uusiin kujeisiin.

Suloista sunnuntai-iltaa!

Tallenna