Niin se vain vaihtui kirpeän aurinkoinen pakkasaamu tihkusateeseen. Ikään kuin ketään olisi tarvinnut muistuttaa siitä, että viikonloppu on ohi ja eletään maanantaita. Mutta tiedättekö mitä! Tänään en pitkästä aikaa ollut aamulla väsynyt, äitiäni lainatakseni, ”kuin kuraan kuollut kuttu”. Ja mikäkö syy? No se, että menin eilen seitsemän jälkeen nukkumaan! 😀 Tai ainakin sänkyyn lukemaan ja yhdeksältä olin jo höyhensaarilla. Teki hyvää, mutta joo, ei ole mahdollista ihan joka päivä – eikä edes joka viikko.

Mutta hei, ihan tavallinen arki ja maanantai. Tai no, astetta parempi, kun olo on virkeä, mutta tavallinen silti. Eikä siinä tavallisessa mitään vikaa ole, jopa ihan tykkään tavallisista asioista. Adjektiivina tuo on vain helposti sellainen negatiiviselta kalskahtava. ”No tää on tällainen ihan tavallinen” tai ”No se on ihan tavis”. Vähättelevä ainakin. Sellainen suomalaiseen suuhun sopiva. Eikös jossain mainoksessakin sanottu, että suomalaiset on maailman tavallisinta kansaa. Ja joskus tuntuu jopa että maailman negatiivisinta. Ei pahalla, mutta ollaanhan me aika jöröjä. Noin karkeasti yleistäen. Ja sitten kuitenkin kun elämä yleensä on ihan tavallista, sitä tavallisuutta ei saisi vähätellä. Aika usein juuri sellaista tavallista elämää itketään takaisin siinä kohtaa kun elämä ajautuu kriisiin. Minä ainakin olen itkenyt. Vuolaasti ja äänekkäästi.

Joten tänään olen ihan iloinen siitä, että on tavallinen maanantai. Että saa laittaa ruokaa neljälle hengelle ja pestä ehkä neljän hengen pyykkejä. Että on lapset, jotka haluavat harrastaa ja jotka viihtyvät harrastuksissaan. Ollaan kaikki terveitä tai ainakin pystytään elämään täysipainoista elämää sairaudesta huolimatta. Siinä on jo aika paljon tavallisia juttuja, joista iloita ja olla jopa onnellinen.

Viime viikon maanantailistasta tuli ”suoritettua” ihan jokainen kohta joten jatkan hyväksi valitulla polulla.

Maanantailista:

Jatkan aikaisin nukkumaan menemistä (mahdollisuuksien sallimissa rajoissa)

Poltan kynttilöitä ja nautin kotona olemisesta

Käyn kirjastossa ja siirryn Håkan Nesserin Van Veeteren -sarjaan

Käyn jumpassa ja kuntosalilla

Ulkoilen nauttien luonnon väri-ilotulituksesta

Tapaan ystäviä

Nautin ulkona syömisestä ja valmiiseen pöytään pääsemisestä

Juon kahvit kasvihuoneessa

Taion jotakin kivaa villiviinin köynnöksistä

Etsin tavallisista päivistä elämisen iloa ja positiivisuutta

Käyn ystävän kanssa minilomalla!

 

Oikein ihanan tavallista arkea ja maanantaita! ♡

Oikein ihanaa torstaita ja kansainvälistä kanelipullapäivää. Tai korvapuustipäivää, kuten meillä täällä Suomessa kai kuuluisi asia muotoilla. Kyllä niitä pullia sen verran sitten kuitenkin jäi, että saadaan tänäänkin vielä herkutella. Ja mitä tulee tällaiseen pullan omaan päivään, tykkään ihan hirmuisesti kun perinteisiä ja yksinkertaisia asioita nostetaan ja pidetään ylhäällä. Tänään on ollut kiva seurata Instagramista kaikkia niitä herkullisia pullakuvia ja tietysti myös erilaisia variaatioita perinteisestä pullasta. Olen ehdottomasti pullatyttö!

Mutta hei, kiitos kovasti tuosta eilisen postauksen vastaanotosta. Sain sen myötä muutaman tosi ihanan viestin, ja tänään sai aloittaa uuden päivän hyvällä mielellä. Tykkään kovasti siitäkin, että täällä blogissa voi käsitellä ja puhua aika perinteisistä jutuista, ettekä te odota multa mitään hirveän suurta, uutta tai yllättävän ihmeellistä. Koska elämä aika harvoin on mitään noista. Se on tavallista ja joskus vähän harmaatakin, mutta sitten pitää vain osata nähdä ne kultareunukset sen tavallisen elämän ympärillä. Tai pitää osata pomia ne rusinat sieltä pullasta, kuten ehkä tällaisena pullapäivänä pitäisi asia ilmaista. 🙂

Tämä meidän nykyinen elämänmeno on pitkälti sitä, että verkkokalvojamme tykitetään aamusta iltaan täydellisyydellä. On täydellisiä koteja,sisustuksia, vartaloita, vaimoja, aviomiehiä… Ylipäätään täydellistä elämää. Vaikka eihän se niin mene. Kukaan ei ole huolten ja murheiden yläpuolella, ja kaikilla meillä (tai ainakin valtaosalla meistä) on kuitenkin ihan tavallinen ja epätäydellinen elämä. Mutta elämä sinänsä ei vaadi ihmeellisyyksiä ollakseen arvokasta. Oikea asenne ja nöyrä kiitollisuus pienemmistäkin iloista vievät kyllä pitkälle.

Mutta hei, pullasta pukeutumiseen, en edes yritä rakentaa tähän väliin mitään aasinsiltaa!

Nimittäin loppuviikoksi olisi kiva alennuskoodi Lifestyle La Lunan nettikauppaan. Koodilla Emilia saatte -25% alennusta nettikaupan normaalihintaisista tuotteista viikon loppuun asti (to 4.10. – su 7.10.).

Muistatte ehkä mun viime talven luottoneuletakit, tämän vaaleanpunaisen ja harmaan. Molempia tuli käytettyä niin farkkujen kuin mekkojenkin kanssa, ja parina kesäiltanakin neuletakki kulki mukanani, vaikka ei sitten juuri käyttöön päässytkään, kiitos lämpimän kesän. Lifestyle La Lunan Tiinalla on näitä samoja neuleita jälleen myynnissä ja esimerkiksi tämä beige väri löytyy nyt nettikaupasta ja kivijalasta. Neuleet on nyt liikkeen uudistumisen kunniaksi alennuksessa (50€/kpl).

Mutta hei, nyt pesemään kahvakuulahiet pois ja sitten sohvalle katsomaan yksi Maria Wern. Kivaa iltaa ja kauniita unia!

Pullantuoksuinen iltatervehdys!

Täällä on tänään pidetty kotipäivää nuoremman kanssa johtuen inhottavasta silmätulehduksesta. Sellaista ei hetkeen ole ollutkaan, joten kivaa vaihtelua! 😉 Ajeltiin jo aamulla naapurikuntaan lääkäriin ja sen jälkeen apteekin kautta kauppaan. Iso pullataikina kohoamaan ja iltapäivällä leivontapuuhiin. Ja sitten tuntuikin, ettei se taikina lopu koskaan! No nyt on kaikki pullat paistettu ja osa lähti jo eteenpäinkin.

Ulkona on nyt pari päivää tuoksunut ihan oikea kirpakka syksy, ja se tuoksu on vienyt muistoissa moniin juttuihin jotka liittyvät tähän samaiseen vuodenaikaan. Ehkä kuitenkin eniten sinne kuuden vuoden taaksen, siihen kun muutettiin tänne. Niihin vuosiin on mahtunut ihan valtavasti mutta silti en varmasti koskaan unohda sitä kylmän ja kostean, kolean talon tunnelmaa joka täällä oli. Oli vain niin himputin kylmä. Talo ehti olla tyhjänä syyskuun lopun ja lokakuun alun ja sitten ovia seisotettiin auki kainenlaisen purkamisen vuoksi. Nyt kun istun lämpimässä keittiössä villasukat jalassa (jalat hikisenä) ja pullan tuoksu nenässä, tuo jotenkin jopa naurattaa, mutta silloin ei kyllä naurattanut. Tulisijat oli pois käytöstä ja tuntui, ettei se koleus katoa ikinä minnekään. Silloin itketti. Ihan oikeasti itketti! Tuntui lähinnä, että on tehnyt jonkin maailman kamalimman virheen. Soitettiin mummulaan ja kysyttiin, voiko lapsi olla siellä vielä yön tai kaksi. Koska ajateltiin, että ei tänne nyt lasta voi ainakaan tuoda. Ja samaan aikaan mahassa kasvoi kovaa vauhtia toinen. Ja silti oli perhosia vatsassa, suuria suunnitelmia ja isoja unelmia. Niitäkin on nyt kiva muistella, kun suurin osa töistä on takana päin.

Ja sitten kun tänään mietin, että mitäs sinne blogiin. Kun ei ole oikein mitään mitä ei olisi ennen jo näyttänyt. Kun kaikki on kuvattu eikä sisustus mitenkään muutu. Ja pienen hetken se harmitti, mutta sitten ajattelin, että ongelma on lopulta varsin positiivinen. Mä nimittäin rakastan edelleen tuota meidän makuuhuoneen ”vanhaa rouvaa” joka kannettiin puolen vuoden varastosäilytyksestä yläkertaan. Ja joka päivä kun näen kaapin, mietin sitä miten ihana se on juurikin tuossa. Meidän makuuhuoneessa. Ja mietin sitä huonekalujen kantamista ylipäätään. Miestä pisti rinnasta ja mua supisteli ihan jatkuvasti, vaikka koitinkin pysyä kevyemmissä jutuissa. Mutta sitä hommaa vain oli niin paljon. Sitä kevyempääkin.

Ja sitten muistelen olohuoneen kamiinaa, jonka edessä tykkään edelleen lukea. Sitä, miten kuljetusliikkeen nuori kuljettaja jätti sen keskelle pihaa kuin liikenneympyräksi. Ja sitä miestä joka sen kävi asentamassa ja teki samalla puhelimessa autokauppaa. Hassuja juttuja jää mieleen…

Ja sitten mä mietin tuota eteisen katossa roikkuvaa pallovalaisinta (heijastus peilistä), joka näkyi kun makoilin potilaan kanssa sohvalla. Sitä miten se laitettiin siihen väliaikaisesti, jotta näki maalata. Ja miten se roikkuu siinä edelleen, eikä edes lamppua ole tarvinnut näinä vuosina vaihtaa!

Ja jotenkin mä tulin siihen tulokseen, että kaikki on just hyvin näin ja niin täynnä muistoja, etten haluakaan muuttaa mitään. En oikeastaan edes sisustaa, koska mä tykkään asioista just näin. Ja niihin arkipäiväisimpiinkin huonekaluihin ja tavaroihin liittyy niin paljon kaikkea mitä muistaa ja muistella. Että vaikka ne ei olis designia tai antiikkia, ne on kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Jokaiselle on syynsä ja tehtävänsä, ennen kaikkea muistonsa.

Ehkä nämä kaikki muistot on juuri siksi nyt niin pinnalla, että on se ihana tunne siitä, että kaikki on just hyvin näinkin. Että vaikka vieläkin olisi vaikka mitä hommaa, mä tykkään asua täällä ja osaan elää myös miettimättä kaikkia niitä tekemättömiä töitä ihan jatkuvasti. Että mihinkään ei ole lopulta enää mikään kiire. Jos jotain niin kuudessa vuodessa on oppinut sietämään ainakin keskeneräisyyttä ja ehkä jopa nauttimaan siitä.

 

Mutta nyt iltapalaa. Jos sitä enää pullien jälkeen kukaan kaipaa. 🙂