Maanantaita ja lokakuun alkua!

Ai että, mutta tuntuu taas arki ihanalle, kun on päässyt viikonloppuna humputtamaan. Niin paljon kuin pidänkin ihan vain kotona olemisesta, itseensä käpertymiselläkin on rajansa. Koko viime viikon podin mielialaa joka olisi liputtanut kotiin jäämisen puolesta, mutta onneksi en antanut sille sisäiselle äänelle liikaa valtaa. Miksi piehtaroida arjen ankeudessa ja elämän kurjuudessa, kun asialle voi oikeasti tehdä jotain. Ja pyykkivuorten yli ja lasikattojen läpi pääsee kyllä juurikin heittämällä korkkarit välillä kattoon. Siitäkin huolmatta, ettei jaksaisi ihan aamuun asti tanssia. Pääasia on, että tekee tässäkin ihan vain parhaansa.

Muistatte ehkä kun kerroin viime syksynä, miten ystäväni tsemppasi minua tämän pimeän vuodenajan läpi hyvin suunnittelemallamme ”irrotteluaikataululla”. Joka kuulle oli jotain kivaa ja extraa, jokin valopilkku jonka odottaminen lennätti yli arjen. Kuin itsestään sellainen toimintasuunnitelma on tekeytynyt myös tälle syksylle ja talvelle. Joka kuulle jotakin, ettei syksyn pimeys vie voittoa myös aurinkoisesta mielestä. Ja noiden pienten irtiottojen ansiosta on sitten myös ihana käpertyä siinä välissä kotiin ja arjen tasaisuuteen. Sellaiseen turvallisuuteen. Koska olen kuitenkin pohjimmiltani ihminen joka nauttii myös siitä. Kotiin käpertymisestä ja hiljaisesta rauhallisuudesta, villasukista ja kynttilöistä.

Syyskuu ei mennyt omalta osaltani ihan nappiin. Hirveästi kaikkea, sitten oksennustaudit ja muut pöpöt siihen päälle. Ja vaikka nautinkin suuresti lämpimästä syyskuun alusta, viikonlopun pakkasen puraisu jollakin tapaa puhdisti fiilistä. Nyt on ihan reilusti syksy ja ensikuun jälkeen jo joulukuukin. 🙂 Lokakuun ihan ehdoton teema olkoon kuitenkin oman hyvän olon edistäminen, sillä nyt kun arjen aikataulut jo alkavat toimia ja muuten täyteen tupatut illat ovat (toivottavasti) takana päin, aion ottaa enemmän aikaa myös itselleni.

Sain perjantaipuskaksi corokian, eli kummituspuun. Edesmennyt corokiani taisi hiipua avustetusti pois jo pari vuotta sitten, joten tämä tuntuu taas oikein kivalta kaikessa vähäeleisyydessään ja karussa fiiliksessään. Sellainen juurikin lokakuulle sopiva kasvi!

Lokakuun ensimmäisellä viikolla aion:

Lukea loppuun Håkan Nesserin Barbarotti-kvintetin viimeisen osan (pakko kai se on päätökseen saattaa, vaikka olen yrittänyt asiaa lykätä)

Noutaa kirjastosta uusimman Alan Bradleyn, (saapumisilmoitus kilahti juuri puhelimeeni) ja ahmia sen kaikella asiaan kuuluvalla paatoksella.

Nauttia kynttilöistä sekä villasukista ja (edellisiin viitaten) hetkittäin sulkea todellisuuden arkeni ulkopuolelle.

Leipoa pullaa ja nauttia sekä itse leipomisesta, että pullan syömisestä.

Tehdä syysistutuksia ja vaihtaa kuolleet kesäkukat callunoihin

Käydä jumpassa ja lenkkeillä syysmaisemista nautiskellen.

Kömpiä joka ilta ajoissa nukkumaan.

Halata, pussata ja tulla halatuksi sekä pussatuksi.

Että oikein on kiva viikko ja kuukausi tässä alkamassa. Kivoja juttuja tulossa ja silti aika ihana arkikin siinä samalla elettävänä. ♡

 

 

{ Neuletakki saatu / Lifestyle La Luna }

Kaupallinen yhteistyö / SPR

---

Sunnuntaita!
Tänään mennään tosi tärkeän asian mukana, nimittäin Suomen Punainen Risti kaipailee juurikin sinun apuasi, ja tarkemmin sanottuna aikaasi. Tänäkin vuonna järjestetään SPR:N Nälkäpäivä -lipaskeräys (20.-22.9.). Kyseessä on Suomen Punaisen Ristin suurin vuosittainen keräys ja veikkaisinpa, että samalla myös yksi tunnetuimmista keräyksistä. Nälkäpäivä-keräyksen tuotolla kartutetaan SPR:n katastrofirahaston varoja. Rahaston sitomattomat varat mahdollistavat nopean toiminnan kriiseissä ja katastrofeissa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.  Jos koet, että elämästäsi löytyisi edes tunti-pari tärkeille talkoille, nyt jos koskaan on loistava hetki tarttua toimeen ja tulla lipaskerääjäksi! Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SPR:N kanssa

Meillä kun tuo kohta kymmenvuotias jää yksinään kotiin, käydään yhä aika ajoin läpi tuttu litania toimintaohjeita hätätilanteen varalle. Yksi erittäin tarkkaan painottamani asia on se, että tulipalon sattuessa kotoa on poistuttava heti. Ja heti tarkoittanee tässä kohtaa sitä, että kaikki muu jäätetään taakse, eikä mitään lähdetä hakemaan tai etsimään. Ihmishenki menee tässä kohtaa kaiken muun edelle, niin karulta kuin se kuulostaakin. Kun tulipalossa menettää kaiken, menettää kuitenkin myös paljon sellaista, mitä ei voi koskaan saada rahalla takaisin. Rakkaissa esineissä ja valokuvissa on muistoja ja tunteita, hetkiä joita ei voi enää elää uudelleen. Samalla ihminen menettää kuitenkin myös kaiken sen, mitä kutsumme perustarpeeksi. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu seistä kylmässä yössä paljain jaloin ja pelkkä yöpaita yllään. Kohdata se tosiasia, että on juuri menettänyt ihan kaiken ja pahimmassa tapauksessa rakkaan ihmisen.

Tulipaloesimerkki tuntuu luontevimmalta kuvaamaan hetkessä syntynyttä hätää täällä kotimaassa. Maailmalla vastaavan kaltaiseen tilanteeseen joutuu ihmisiä monin verroin, ja humanitaarisen avun tarpeessa elää jopa 100 miljoonaa ihmistä. Nälkäpäiväkeräys on tapa auttaa molemmissa tilanteissa. Oli kyse sitten tulipalossa omaisuutensa hammasharjasta lähtien menettäneistä tai katastrofialueen kenttäsairaalan hoitoa tarvitsevista, Nälkäpäivä-keräyksen varat ovat juurikin tähän tarkoitukseen.

Mitä Nälkäpäivä-keräyksen varoilla sitten konkreettisesti saadaan?

Esimerkiksi Bangladeshin kenttäsairaalassa kaksi euroa riittää potilaan päivittäiseen ruokaan. 10 euroa mahdollistaa antibioottikuurin 10 lapsipotilaalle, 17 euroa äitiyspakkaukseen kenttäsairaalassa synttynäneelle ja 142 euroa takaa tynnyrillisen dieseliä jolla sairaalaan saadaan sähkö yhdeksi päiväksi.

Suomessa 22,5 euroa tuottaa yhdelle vapaaehtoiselle kadonneen etsintäkoulutuksen,  50 euroa henkisen tuen koulutuksen. 160 euroa taasen riittää varmistamaan vaatteet tulipalon uhrille. 

Nälkäpäivän lipaskeräykseen voit ilmoittautua SPR:n sivujen kautta. Mukaan kannattaa lähteä, vaikka et pystyisikään osallistumaan kokopäiväisesti, sillä jo tunnistakin on suuri apu. Voit osallistua lipaskerääjäksi yksin, mutta myös isomassa ryhmässä ystävien tai työtovereiden kanssa. Kaikki apua on tarpeen, ja jokainen lipaskerääjä on yhtä tärkeä. Lisää tietoja Nälkäpäivästä ja lipaskerääjäksi ilmoittautumisen löydät täältä.

Tule mukaan. Yhdessä saadaan enemmän aikaan!

Aina joskus, kuten tänäänkin, tulee sellainen fiilis, että ei ole mitään asiaa. Tänä kesänä se tunne on tullut useammin kuin koskaan. Tai oikeastaan se on ollut sellainen jatkuvasti häilyvä olotila kohta vuoden. Että miksi kirjoittaa blogia, kun ei ole mitään sanottavaa. Kun ne elämän parhaat hetket on niitä, jotka haluaa kuitenkin pitää itsellään. Kätkeä omiin muistoihin ja piilottaa muiden katseilta. Vaikka toisaalta tuntuu, että bloggaajan kai kuuluisi jakaa ihan kaikki. Julkisen ja yksityisen rajasta on tullut häilyvä, ja välillä koen paineita siitä, että olen aika tarkka sen yksityisen suhteen. Että kun olen vapaalla, olen vapaalla, ja se siitä. Että pitää voida tehdä asioita niinkin, ettei kaikkea tarvitse jakaa julkisesti. Ehkä se on sellainen pieni someähky. Mutta mulle ei vain ole luontevaa esitellä jokaista syömääni ateriaa, tai juoksemaani matkaa. Ja tykkään pussata ja halata yksityisesti. Tai vaikka julkisella paikalla, mutta yksityisesti. Ei blogissa, eikä henkilökohtaisessakaan somessa. Ja sitten se tuntuu ihan hassulta, koska kuitenkin blogi.

Jo jonkin aikaa mulla on ollut myös sellainen hassu lukko kirjoittamisen suhteen. Vuosi sitten tuntui, että kirjoitin sitten ilosta tai surusta, jollakulla oli siihen aina kärkevä mielipide. Että jonkun oli aina pakko saada sanoa ikävästi. Purkaa omaa pahaa oloaan ja turhautumistaan. Ja sama juttu jatkuu yhä.  Se on sellainen puuduttava tunne, kun joutuu ottamaan toisen ihmisen pahaa oloa harteilleen. Siihenkin väsyy. Eikä huonona päivänä auta yhtään, että joku kaataa oman kuppinsa sun niskaasi. Koska tottakai, ihan kuten kaikilla muillakin, myös mulla on niitä huonoja päiviä, kun oma elämä ahdistaa, oma kroppa ja naama tuntuu ihan kauheilta ja koko elämä jotenkin vain on ihan pyllystä. Meillä kaikilla on noita päiviä, mutta eihän siihen auta, että haukkuu muita. Tai että edes ajattelee muista pahaa. Päinvastoin, mä uskon, että negatiivisuus, kateus ja viha vievät jokaiselta energiaa. Varsinkin sitä hyvää energiaa. Sitä jota me jokainen tarvitaan, jotta jaksetaan rakastaa itseämme ja omaa elämäämme.

Mutta sitten mä olen myös ajatellut, että mun blogi on sellainen mun näköinen. Että riittää kun teen jutut niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Kuvaan ja kirjoitan just sen verran kun tuntuu oikeelta. Että kyllä te lukijat sen ymmärrätte, että minäkin käyn vessassa, tyhjennän tiskikonetta, syön, pussaan ja halaan, itken ja nauran. Ilman, että mun tarvitsee niitä hetkiä kuvata tai reaaliajassa jakaa.  Että suurin osa kuitenkin ymmärtää, että tämä on sitä pintaa. Sitä, jonka alla on se ihan oikea elämä – ilot ja surut, läheisyys ja yksinäisyys. Että mä olen ihan tavallinen ihminen joka painii ihan tavallisten ongelmien kanssa, eikä mun harteille voi kipata ihan kaikkea pahaa oloa.

Nautitaan siis kesästä. Jokainen omalla tyylillään ja välittämättä siitä millainen jonkun toisen kesä tai loma on. Koska ihan varmasti sen kaikkein hienoimmankin kesäkuvan takana on ihan tavalliset ihmiset ja ihan tavalliset huolet ja murheet.

Me lähdetään nyt iltakävelylle. Juurikin tuolle varjoisalle kujalle, jossa edes hyttyset ei tällä kelillä viihdy.

♡