Heissulivei!

Täällä on vietetty perjantaita toipilasmenolla, eli taudit tuntuu olevan nyt voitettuna ja tänään uskaltauduttiin jo kauppaankin. Täytyy sanoa, että tässä kun on nyt viikon ollut kotona joko itse sairastaen tai toista hoitaen, niin kyllä ne seinät jo alkavat vähän kaatua päälle. Vähän ollut noiden kotitöidenkin kanssa nihkeää, kun tavallaan kaikkea tekemistä on kasaantunut, mutta toisaalta ei yhtään hontsita tehdä niitä, kun pelkkä koti jo ahdistaa. Tänään sain kuitenkin heti kaupassa käynnin jälkeen jonkinlaisen inspiksen oikoa paikkoja, joten kai se on tuo mökkihöperyys joka passivoittaa. Itse asiassa, sain jopa kuningasidean ryhtyä ikkunoidenpesuun, mutta se into kyllä lopahti jotenkin yhtä nopeasti kuin tulikin. 🙂

Päivälliseksi bataattivuokaa, jolla pelastetaan myös viikonlopun ruokahuolto. Kaikenlaista ohjelmaa koko viikonlopuksi, joten ruuanlaittoon ei oikein jää aikaa. Meillä mennään arkena useampi päivä samalla menulla, ja välillä tätä käytäntöä pidetään yllä myös viikonloppuisin. Koska arjesta pitää kuitenkin jotenkin eritellä ne spesiaalimmat hetket, mies on luvannut tehdä tänään pitsaa. Illaksi kun on sovittuna videotreffitkin (käytetään tuon vanhan treffiohjelman nimeä puhuttaessa aikuisten sohva-ajasta lasten mentyä nukkumaan. Muistatteko, Marita Taavitsainen…?), niin pitsa sopii kuvioihin paremmin kuin hyvin. 🙂

Kuistilla alkaa olla jo hiukan keväisempi fiilis, nimittäin tuolla viileässä mulla on jemmassa joitakin sipulikasveja, joiden elämää yritän pitkittää. Nuo hyasintit on kylläkin jo ennen joulua hankittu, ja nekin aukesivat nyt vihdoin maaliskuun kunniaksi. Samoin kuin joulun aikaan, myös keväällä tuolta viileästä on kiva ottaa sisälle pientä piristystä vähän kerrallaan. Lämpimässä kun nuo kasvit menevät niin nopeasti ja ilo jää muutamaan päivään.

Myös vanha oliivipuun raato on innostunut kasvamaan uutta. Tänään katkoin uusia kasvustoja rankalla kädellä. Toisaalta sääli, koska noissa lehdissä on niin ihanan energisen vihreä väri!

Varsin tavallinen viikonlopun aloitus siis täällä. Mutta näin on hyvä, lopulta sitä ei ihminen niin kauheasti muuta tarvitsekaan.

Ihanaa viikonlopun aloitusta myös teille! ♡

Tallenna

Kirjoitin teille torstaina, kuinka vein pojat katsomaan penkkareita, omani ihan ensimmäistä kertaa. Tämä tapahtuma laukaisi ajatusketjun, jota olenkin nyt pyöritellyt päässäni jo pari päivää. Tajusin nimittäin aika vahvasti, että jotkin asiat elämässä ovat todellakin niitä once in a lifetime -juttuja.

”Mihin sä olit, äiti, pukeutunut penkkareissa?” Siitä se lähti. Kun selitin, että en ollut pukeutunut miksikään, vaan jätin penkkarit välistä. Ja niin muuten jätin ne vanhojen tanssitkin. Tuntuivat tuohon aikaan kovin turhilta, mutta nyt vuosien kuluttua ehkä jopa harmittaa, että nuo kokemukset ovat jääneet saamatta. Samaan sarjaan lasken sen, että muiden muistellessa millaista oli rippileirillä, totean, etten itse käynyt kyseistä leiriä. Suoritin nimittäin rippikouluni iltapäiväopintoina. Olen mennyt naimisiin, mutta minulla ei ole koskaan ollut häitä. Olen asunut lukuisissa asunnoissa, mutta en ole koskaan järjestänyt tupareita… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, luetella kaikki ne pienet jutut, jotka olen elämässä sivuuttanut, mutta asian ydin kävi varmaankin jo selväksi; Tilaisuudet menivät, niitä ei saa enää koskaan takaisin.

Toisaalta, siinä kohtaa kun toiset heittelivät kuorma-auton kyydistä karamelleja, elämääni oli mahtunut luultavasti enemmän kuin monelle vielä tänäkään päivänä. Mutta kuinka verrata toisten rippileirikokemuksia siihen, että itse asui sairaalassa? Tai miten verrata toisten iloa lukuloman alkamisesta siihen, että itse oli tyytyväinen pelkästään jo siitä, että oli säilynyt hengissä? Tunsi itsensä selviytyjäksi ja suri sitä, että kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Joidenkin elämä päättyi aivan liian aikaisin, ei tullut penkkareita, ei tupareita eikä häitä.

Haikailenko enemmänkin ”normaalin” nuoruuden perään, vai harmittaako minua puhtaasti noiden tapahtumien väliin jättäminen? Toivonko, että omat lapseni osallistuisivat ikävuosilleen tyypillisiin tapahtumiin vain koska ne ovat mahdollisia ainoastaan kerran elämässä, vai rukoilenko enemmänkin sitä, että lapsilleni nuo olisivat itsestäänselvyyksiä; nuoruus aikaa, jolloin elämä on hauskaa ja kaikki (niin hyvässä kuin pahassa) vielä edessäpäin. Taidatte arvata, mitkä ovat hartaimmat toiveeni.

Jos en nähnyt itseäni tanssimassa tai kuorma-auton lavalla, niin enpä nähnyt myöskään tulevaisuuttani. En ainakaan sellaisena, jona se lopulta itsenikin yllätti. Kahden lapsen äitinä, onnellisesti punaisessa tuvassaan tulppaanikimpustaan nauttien. Että lopulta elämästäni tuli hyvinkin tavallista – niin omasta mielestäni, kuin varmasti muidenkin silmissä. Että vuosien saatossa saavutin sen normaalin elämän, jonka perään niin monet vuodet itkin.

Meitä ihmisiä erottaa paitsi nykyinen elämämme, myös se jo eletty muistoineen. Jokainen tarina on erilainen, toiset lyhyempiä kuin toiset, mutta jokainen arvokas omalla tavallaan – ainutlaatuinen. Ja oikeastaan jokainen voi itse määrittää, missä kohtaa päättyy esipuhe ja varsinainen tarina alkaa. Juonikäänteet ovat sallittuja ja lopun kuuluukin olla arvoitus.

Ja nyt kun oikein mietin, en edelleenkään näe itseäni sinne vanhojen tansseihin tai penkkareihin. Niin, että lopulta niitä ei kannata niin kauheasti harmitella. Ja vaikka elämässä on tapahtunut paljon sellaistakin, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Sillä se mitä olen nyt, on juuri kaiken menneen ansiota. Elämä on yhä edessäpäin, ja jokainen päivä ainutlaatuinen – vain kerran elettävissä.

Ihanaa viikonloppua. Nautitaan ja ollaan läsnä, sillä nämä päivät eivät enää koskaan palaa takaisin! ♡

Tallenna

Hepskukkuu!

Se olisi sitten hiihtoloma. Otettiin Klaaran kanssa jo varaslähtö, eli aloitettiin loma vähän etuajassa. Tai no, mulla on huomenna vielä työmenoja, mutta noin henkisesti olen asettanut itseni jo lomavaihteelle. Viikon mittainen talviloma tulee ihan tarpeeseen ja rikkoo mukavasti sitä arkista oravanpyörää ja kellon mukaan menemistä.

Kirjastossa käyntikin mahtui tähän päivään ihan varkain, kun poika halusi päästä iltapäivällä katsomaan penkkareita. Tajusin, että lapseni ei ole koskaan tätäkään suomalaisperinnettä nähnyt, ja niinpä napattiin naapurista kaveri kyytiin ja ajeltiin kylille. Sillä välin kun minä valitsin lukemista itselleni, iltasatuja ja Viisikoitta, pojat olivat keränneet itselleen pipolliset karamelleja. Ei lainkaan turha reissu siis! 🙂

Pitsan lisäksi tämä päivä sai muutenkin perjantaimaista fiilistä, sillä täällä vallitsee nyt alla näkyvä tunnelma. Ei mitään paukkupakkasia tekstiileiden tuulettamiseen, mutta kyllähän ne ulkona kuitenkin raikastuvat. Puhtaat sohvanpäälliset ja puhtoisen valkoinen lattia. Kieltämättä täällä näyttikin jo siltä, etten viikkoon ollut tehnyt kuin ne ihan pakolliset ja välttämättömät toimenpiteet. Tänään on mukava rentoutua siistissä kodissa, poltella kynttilöitä ja nauttia työnsä tuloksesta. Jos oikein heittäydyn villiksi, saatan kaataa itselleni pitkästä aikaa lasin viiniä!

Nyt kuitenkin se loppurutistus ja tavarat paikoilleen. Loppu ilta menee sitten ihan vain nautiskelussa!

Muksaa torstaita!

Tallenna