Heipsunkeipsun ja keskiviikkoa ystäväiset! Kirjoittelinkin jo, että maaliskuun kiireet jatkuvat vielä hetken aikaa huhtikuun puolelle, mutta tuopa aikataulut onneksi paljon kaikkea mukavaakin päiviin. Tänään esimerkiksi saatiin lasten kanssa kahvivieraita ihan Oulusta asti, kun Kokit ja Potit -ruokablogin Hannele piipahti käymään. Vaikka vierailu olikin osa erästä yhteistyökampanjaa (josta kuulette sitten myöhemmin enemmän), jäi kahvitteluosuus kuitenkin hyvin rennoksi, ja mieli keveäksi. Pohjimmiltaan kun on ujo jännittäjä, tekee ihan hyvää heittäytyä välillä juttusille uusien ihmisten kanssa. Lopultahan ne omat sosiaaliset ympyrät on kuitenkin aika pienet, ja pieneksi ne jäävätkin, jos alituiseen linnoittuu kotiinsa ja pitää ovet tiukasti säpissä. Turhaan siis jännitin, hermoilin ja stressasin. Tästä päivästä jää mukavat muistot, ja olenpas taas kerran voittanut niitä pieniä pelkojanikin!

Koska kukkien vihaajat ovat jo varmaankin aikoja sitten lopettaneet blogini selaamisen, uskallan pommittaa teitä kukkakuvilla jälleen kerran. Niin ihana tuo mieheni eilen kotiin kiikuttama kimppu vihreän ja valkoisen sävyineen. Silkkaa iloa saada kukkia keskellä viikkoa ilman mitään sen erityisempää syytä. Tai no, ainahan on syytä kauniille kimpulle, ja nyt täytyy kiittää siippaa vielä äärettömän hyvästä ajoituksesta (tai fiilisteni kaukohaistamisesta). Joskus puska pelastaa päivän ja niin taisi käydä meillä juurikin eilen. 🙂

Keskiviikko jatkuu täällä arkisen tavallisena soppapäivänä, johon pitäisi mahduttaa myös kirjastopiipahdus. Illaksi olen varannut itselleni kainalopaikan, sekä aikaisen nukkumaanmenon. Ehkäpä kierros ristiseiskaa perheen kesken keittiön pöydän ääressä, ja päivälle saadaan täydellinen päätös.

Suloista keskiviikon jatkoa! ♡

Heiputihei!

Jos siellä jossain silmiäsi häikii iltapäivän aurinko, voit olla varma, että kadehdin oltaviasi. Täällä nimittäin vihmoo räntää ikkunaan, ja keli on kaikkea muuta kuin keväinen. Jos tuossa jo pari päivää saikin koiran pysymään suht siistinä lenkillä, niin nyt otetaan taas takaisin.

Täällä on vietetty kotipäivää pienimmän kanssa ja hipsuteltu villasukissa. Ehkä juuri harmaan päivän innostamana, tein kuistillakin tänään pienen kaudenvaihdoksen ja korvasin ruukkujen callunat keväisillä narsisseilla ja hyasinteilla. Itse asiassa, otin keväisemmästä kuistista kuviakin teille, mutta kuvansiirtoni koneelle sai koko läppärin juntturaan, ja kun lopulta sain taas koneeni auki, kuvat eivät olleetkaan siellä, eivätkä tietenkään kamerassakaan. Jokin musta aukko taisi nielaisi ne.

Kun pari viikkoa sitten otin mittariini taas yhden lisävuoden, hemmottelin itseäni uudella kellolla. Itse asiassa, tuota Triwa Rose Falken -kelloa himoitsin jo viime kesänä, ja nyt satuin löytämään sen hyvästä tarjouksesta edullisesti. Koska en juuri osaa käyttää koruja, kello tuntuu luontevalta korulta käyttötarkoituksensa vuoksi, ja tuo jotakin pientä lisää asuun. Tämä yksilö ihastuttaa kevyellä ulkomuodollaan ja vaalealla sävyllään. Onpa se sopivan klassinenkin, joten ihan heti siihen ei luulisi kyllästyvän.

Tähän aikaan vuodesta jotenkin odottaa innolla kaikkea uutta. Koska viimeisetkin jäät sulavat, mitä maasta alkaa puskea, ja koska vihertää ja missä. Huomaan, että jonkinlainen herääminen tapahtuu myös omassa mielessä. Talvihorros vaihtuu uuteen intoon, ja monet sellaisetkin asiat, jotka talven pimeillä tuntuivat vähäpätöisiltä, kiinnostavat nyt taas eri tavalla. Koska kevät tuo aina itsellekin jonkinlaisen uudistumisentarpeen, olen viime päivinä pinnaillut ahkerasti Pinterestin Hairstyles -kansiooni inspiraatiota perjantain kampaaja-aikaa ajatellen. Viimeisimmistä lisäyksistä saatatte hahmottaa, mitä mielessäni on liikkunut. Nyt vain pitäisi kerätä se lopullinen rohkeus jostain, vaikkakin toisaalta uusi freesimpi hiuslook kutkuttaa jo vahvasti. Josko oikealla värillä saisi pyyhittyä myös tämän talven tuoman harmauden kasvoiltaa. 🙂

Vaikka kuistikuvat katosivatkin tuhkana tuuleen, tuli tästäkin nyt jonkinlainen annos vihreää. Nappaan teille sitä kuistia sitten joskus toisella kertaa.

Nyt pitäisi kuitenkin tehdä se suuri päätös, vetääkö lenkkikamat niskaan ja lähteä uhmaamaan räntäsadetta heti tilaisuuden tullessa, vai sytytelläkö kynttilät ja tehdä olonsa supermukavaksi sisällä lämpimässä.

*Teepaketit saatu blogin kautta /Life

Tallenna

Aurinkoista keskiviikkoa!

Täällä on viime päivinä (kyllä vain, jälleen kerran) harrastettu pientä itsepohdintaa liittyen vähän kaikenlaiseen siivous- ja järjestelyintoiluun. Keväthän on sitä aikaa, kun paitsi siivous, myös kaappien ja laatikoiden läpikäyminen tulee ajankohtaiseksi. Lastenvaatteet myllätään, ja liian pienet laitetaan kiertoon. Tehdään jonkinlainen kaudenvaihdos vähän joka vaatekaapilla, ja suuressa innostuksessa tuo yleensä (puhun nyt itsestäni) johtaa siihen, että keittiönkin komerot tulee puunattua läpi. Tämä on siis jotakin minkä lasken sellaiseksi kausi innostukseksi, sama kierros tehdään yleensä kesän lopulla.

Sitten on kuitenkin se sellainen perussiivous ja järjestely. Meistä jokaisella on oma käsityksensä siisteydestä, toiset ovat pikkutarkkoja ja toiset enemmän suurpiirteisiä. Meillä kaikilla on erilainen luonne, joka määrittelee näitä juttuja, joskus toimintaamme ohjaa myös tottumuskysymys tai opittu tapa. Kuten olen kertonut, elämässäni on ollut aikoja, kun kampasin matonvipsuja parikin kertaa päivässä, mutta lapsiperhe-elämä ja parisuhde siedättivät tässäkin kohtuullisuuteen. Välillä kuitenkin tulee niitä hetkiä, kun erilaisten ihmisten mieltymykset eivät kohtaa, ja voinen käsi sydämellä myöntää, että ainakin omassa parisuhteessani nämä ovat yleensä niitä riitatilanteiden alkuja. Kun toisen ”kunnolla” on toisen mielestä vain ”sinne päin”.

Harjoittaessani tätä itsepohdintaa, jota kai jonkinlaiseksi keittiöpsykologiaksikin voi kutsua, olen kuitenkin löytänyt itselleni ja omalle käytökselleni jonkinlaisen selityksen. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että minulla (tai kenties silmilläni?) on äärimmäinen harmonian tarve. Ajatus ei kulje, jos ympärillä on kaaosta, ja tavarat seikkailevat vapaasti siellä täällä. Joskus moinen epäharmonia aiheuttaa jopa päänsärkyä. Se on tunteena varmaan hiukan sama, kuin jos laittaisi musikaalisen ihmisen kuuntelemaan orkesteria, jonka jokainen soitin on epävireessä ja solisti laulaa nuotin vierestä. Saatat tunnistaa hyvän biisin, mutta sen kuunteleminen raasta lähinnä vain hermojasi.

Joskus (harvoin) oma luonteeni ärsyttää myös itseäni. Se, ettei koskaan osaa vain olla, vaan aina tulee poukittua sinne tänne. Pitää oikoa sitä ja suoristaa tätä. Joskus olisi kiva osata ihan vain ollakin. Tai säästää voimiaan, sillä huomaan, että itselläni tämä oikomisen tarve vain pahenee, jos elämässä on jonkinlainen kriisitilanne. Välillä olen yrittänyt tietoisesti muuttaa käyttäytymistäni. Mennyt sinne mukavuusalueen ulkopuolelle ja antanut vain olla. Että mitä sitten, jos keittiön pöydällä on likainen astia, tai leivänmuru. Kaatuuko maailma, jos sohvatyynyt eivät olekaan järjestyksessä, ja polttopuupino on vasemmasta reunastaan korkeampi kuin oikeasta. Yleensä tämä kokeilu kaatuu siihen katkeraan häpeäntunteeseen, kun joku pöllähtääkin yllättäen kylään, ja näkee, että hei meillä ihan oikeasti eletään, pestään ja kuivataan pyykkiä, ja lapsetkin saavat syödäkseen.

Hassu juttu on sekin, että vaikka oma käytös ja korkealle vedetty rima tavallaan kuluttavat, niistä ei kuitenkaan halua luopua. Koska sittenhän meillä olisi ihan kauhean sekaista ja likaista, enkä pystyisi hengittämään. Tulisin vähintään hulluksi epäjärjestyksessä. Vähän sama juttu, kuin syömishäiriöstä paraneminen: Jos sairaus lähtee, minähän lihon! Rimasta on siis pidettävä kynsin hampain kiinni, tai maailmankaikkeus keikahtaa kumoon.

Tuli ehkä pikkuisen kärjistettyä ja käytettyä myös sarkasmia. Kyllähän meiltä niitä leivänmuruja löytyy – varmasti ihan joka päivä. 😀 Olisi kuitenkin ihana lukea myös teidän tarinoita aiheesta, koska tiedän, että joukossanne on paljon kaltaisiani. Meneekö napit vastakkain, kun puolison luonne on erilainen, tai ärsyttääkö jo oma luonne? Myös kaikki ”selviytymistarinat” ja ”ihmeparantumiset” saa toki jakaa. 🙂

Kuvaushetkellä keittiön toisessa päässä roikkui pyykkiä kuivumassa ja lattialla lojui kierrätykseen lähteviä vaatesäkkejä. Jälleen kerran muistan, mikä bloggaamiseen aikoinaan innosti: Kuvien avulla sitä harmoniaa on helppo taikoa myös kaaoksen keskelle. 🙂

Ihanaa iltaa. Yritetäänkö ihan vain olla?!