Yksikään ihminen ei ole saari,
täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata,
kokonaisuuden osa…

Nuo sanat ovat pyörineet viime päivinä päässäni. Ei yksin, mutta yhdessä. Että meillä ihmisillä ei ole vain lupa tarvita toista,  vaan että meidän myös kuuluu tarvita toisiamme. Että kenenkään ei voi olettaa jaksavan yksin, mutta jokaiselta voi odottaa jonkun rinnalla seisomista.

Tänään on oikein hyvä päivä olla kiitollinen kaikesta siitä ystävyydestä ja rakkaudesta, jota elämään mahtuu, ja jota ilman ei pärjäisi. Niistä jotka seisovat siinä ihan rinnalla, ja niistä, jotka muistuttavat olevansa aina vain yhden puhelinsoiton päässä. Tänään haluan lähettää myös kiitokset kaikille teille. Tämä blogi on aikoinaan syntynyt suureen yksinäisyyden tunteeseen, mutta tuonut vuosien varrella elämääni paljon enemmän, kuin osasin koskaan edes haaveilla. Kiitos siis teille jokaisesta kauniista sanasta ja kannustavasta viestistä!

Tänään mulla on kevättä rinnassa. Aurinko paistaa ja linnut sirkuttavat, eikä päivä voisi oikeastaan paljon kauniimpi olla. Tuntui ihanalle ummistaa silmät ja kääntää katse kohti aurinkoa. Lämpö nosti suupielet väkisinkin ylöspäin! Helmikuu tai ei, sain lupauksen keväästä, taas uudesta kesästä.

Lumesta ei juuri ole tietoakaan, ja ihmekkös se, kun elohopea kipuaa auringossa yli kymmenen asteen. Aivan loistava keli ulkoilla ja nauttia raikkaasta ilmasta.

Muistanette ehkä, kun kirjoittelin teille syksyllä Turkulaisen  KLO Design -yrityksen pipoista. Sain alunperin harmaan ja viininpunaisen pipon itselleni, mutta poikien into lakkejani kohtaan oli niin suuri, että lopulta meillä kaikilla kolmella oli talven tullen päivittäisessä käytössä harmaa Klo-pipo. Välillä olemme vuorotelleet viininpunaisen päähineen kanssa, mutta juuri muita pipoja ei tänä talvena ole käytetty. Nyt kevätauringon kunniaksi sain pari Klo Design -pipoa uusissa väreissään (ruskea ja vaaleanpunainen), ja niitähän on nyt ihan ilo ulkoiluttaa näillä keleillä. Kävi muuten taas kuten viimeksikin: Pipoille ilmoittautui käyttäjiä heti, nyt jopa Klaara innostui vaaleanpunaisesta väristä. 🙂

Meillä syötiin ystävänpäiväpullat jo ennakkoon, mutta päivän teemaa koitetaan mukailla tänään sitten muilla tavoin. Itse olen aina tykännyt ystävänpäivästä, joskaan en ehkä siitä kaikesta krääsästä ja härpäkkeestä, jota kaupat juhlan kunniaksi tuputtavat. Silti on mielestäni hienoa, että tällekin asialle löytyy paikkansa kalenterista, vaikkei ystävyyttä yhden päivän varaan voikaan jättää. Mutta jos vaikka yhden päivän ajan maailmassa olisi pikkuisen enemmän ystävällisyyttä ja rakkautta – vähemmän yksinäisyyttä. Sekin on jo jotain! Niin, ja onko päivä nyt sitten oikeasti rakastavaisten vai ystävien juhla? Makuasia, sanon minä, mutta parasta tietenkin, jos voi ajatella sen olevan molempia. ♡

Ok, vedän takaisin ja myönnän olleeni väärässä. Ärsyttävää ei ole se puolikipeä olo, vaan kunnon kuume, joka kaataa sängyn pohjalle. Eikä ärsyttävintä ole se tunne, kun tietää, että pitäisi himmata tahtia, vaan se, kun tahti pysähtyy – tahtoi sitä tai ei.

Ja voi että, miten taas kerran olen oppinut itsestäni uutta: Kun pahinta on ettei voi olla tehokas ja suorittaa! Kuinka monta kertaa olenkaan parin päivän aikana ottanut kiinni ajatuksesta ”tässä menee nyt aikaa täysin hukkaan”.

Niin, että nyt harmittaa se, että kuume vie voimat, mutta myös se, ettei senkään asian kanssa osaa olla lungisti ja vain parannella itseään rauhassa. Ärsyttää punainen ja kuiva nenä, ja finni joka muistuttaa olemassa olostaan jokaisella niistokerralla. Ärsyttää mätä maku suussa ja nuhjuinen ja vetämätön olo. Ja ärsyttää muuten sekin, että yksi flunssakuume ketuttaa näin paljon! 😀

Mutta hei, aina ei voi olla positiivari! Teille toivottelen kuitenkin huomattavasti parempia perjantaifiiliksiä ja mukavaa viikonlopun aloitusta!

Tallenna

Olen opetellut viime viikkoina täyttämään kiitollisuuspäiväkirjaa. Pieniä asioita, joista koostuu päivän parhaat palat, viikon parhaat palat – ja lopulta kai koko elämän parhaat palat. Kas, kun huonossakin päivässä on aina aihetta kiitollisuuteen. Lieneekö syynä kiitollisuuden rustailu, vai mikä, näin viikon loppupuolella katselen taakseni varsin iloisin mielin, ja huomaan, että tämä on ollut hyvä viikko. Vaikka päiväkirjaan tulee rustailtua niitä pienempiä nyansseja, ajattelin listata viikon parhaat palat jollakin tasolla myös blogiin.

Maanantaina tuli kymmenen vuotta siitä kun menimme kihloihin. Ehdottomasti viikon parasta palaa. Maanantain kiireiden vuoksi juhlapizza paistettiin kuitenkin vasta tiistaina, ja se maistuikin reippaan lenkin päälle taivaalliselta. Ensi viikolla juhlavuorossa onkin jo hääpäivä.
Vapaapäivä Klaaran kanssa kuuluu myös viikon kohokohtiin. Keskelle päivää osunut neuvolalääkäriaika oli hyvä syy viettää koko päivä rennosti ja olla tekemättä mitään sen kummallisempaa. Pötköttelyä ja lukemista, ekstra-aikaa ihan vain olla.

Keskelle viikkoa mahtui myös erityisen hauska ilta, jona leivoimme esikoisen kanssa. Koska kaapista löytyi kohta vanhenevia suklaahippuja, pikkuleipien tekeminen oli vähintään järkiteko. Onni on myös ihanat naapurit, ja naapurinpojat, joista lapsille on suunnattomasti seuraa ja iloa. Samalla kun minä autoin poikaa leipomisessa, Klaara sai leikkiä ystävänsä kanssa, ja molemmilla lapsilla oli spesiaalia tekemistä. Keksit maistuivat kaikille, ja ilta oli niitä parhaita mahdollisia arki-iltoja.

 Yksi viikon parhaista on ehdottomasti luminen maisema, joka saatiin ikkunoiden taakse. Tuolta viherkasvien takaa se pilkistää raikkaana taustana. Eilen jo näytti pahasti kurakeleiltä, mutta viime yö toi uuden puuterin maahan ja puiden oksille. Ensi viikon pakkaset on kiva ottaa vastaan talvisissa tunnelmissa.
Kuvassa työhuone, jonka ikkunan eteen mahtuu Ikean lipasto kuin valettu. Kuvakulma, jota vähemmän on blogissa näkynyt. Joku on joskus askarrellut tähän taloon kiinteitä komeroita parikin kappaletta, ja sekä tämä työhuoneen kaappi (meidän kenkäkaappi), että eteisen siivouskomero säilytettiin remontissa. Työhuoneessa säilytetään myös niitä vähän erilaisia tavaroita, ja tämä kuvassa näkyvä seinänpätkä on se, jonka eteen on kasattu vahvistimet, Niilon viulujutut ja omat kuvaustarvikkeeni. Ehkä ne juuri (yhdistettynä työpöytään) tekevätkin huoneesta sen työhuoneen.

En nyt muista onko suklaahippukeksien ohje ollut ennen blogissa, mutta kyseessä on eräästä lasten keittokirjasta kevyesti modifioitu resepti, joka on yhtä aikaa helppo ja maistuva. Laitoin reseptin nyt tämänkin postauksen joukkoon, jos joku innostuu testailemaan (kuva aukeaa suurempana, jos teksti tuntuu kovin pieneltä). Yksinkertainen ohje on helppo toteuttaa lasten kanssa ja makukin on kekseissä mitä mainioin.

Yksi perjantain kohokohta oli aamuinen sähköposti Cision Finlandilta, jossa ilmoitettiin, että blogini on listattu kymmenen parhaan sisustusblogin joukkoon – ja vielä neljännelle sijalle! Uutinen hämmästytti, mutta toki myös lämmitti. Sitä kun on jo vuosia sitten tuntenut hukanneensa sen punaisen langan, sen yhden oikean määritelmän, jolla omaa blogiaan kuvailisi. Olen silti iloinen, että blogini nähdään vielä sisustusblogina, vaikken itseäni miksikään trendisetteriksi tunnekaan. Blogit ovat kehittyneet, uusia syntyy mielettömällä vauhdilla ja taso on vähintään ammattimaista. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että oma sisustustyyli (se vähän rennompi, kuluneempi, maanläheisempi ja kotikutoisempi) pärjää vielä tuossa pyörteessä. Ja kaikkien varsin nimekkäiden blogien seurassakin vielä! Tulee kiitollinen olo, ja se suurin kiitoshan kuuluu juurikin teille, koska blogista toinen puoli olette te lukijat! ♡

Perjantai-iltaa vietettiin lasten kanssa vanhempieni seurassa, joka sekin antoi mukavaa vaihtelua perusperjantaihin. Ajoissa kuitenkin nukkumaan ja nyt virkeästi viikonlopun kimppuun.

Toki viikkoon mahtuu niin paljon muutakin, mistä olla kiitollinen. Blogille tyypillisesti, tässä vain se pintaraapaisu. Mutta aika pieniä ja tavallisia ovat kuitenkin ne arjen helmet hetket.

Ihanaa viikonloppua! ♡

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna