Välillä tulen pohtineeksi, mitä elämä oli tasan vuosi sitten, 10 vuotta sitten tai 15 vuotta sitten. Niinhän me moni, katsellaan ja kelataan, että mitä on tapahtunut, mikä on muuttunut ja millaista elämästä on tullut. Äidilläni on tapana koota kalenteriinsa pieniä muistoja kustakin päivästä. Lyhyesti ja ytimekkäästi päiväkirjatyyliin. Olenkin nauranut, että vauvakirjat voi täyttää sitten jälkikäteen, kun mummulla on kaikki ylhäällä. Itse olen huono tämänkaltaisen kirjanpidon kanssa. Esimerkkinä vaikka ne lasten vauvakirjat. Pysähdyn enemmänkin miettimään aikaa noin sinnepäin. Syksyä vuonna 1999 tai 2004.
Viisitoista vuotta sitten, elämä oli sekaisin kuin sillisalaati. Tuosta syksystä mulla on kuitenkin aika tarkkojakin päivämäärämuistoja, kun taas 10 vuotta takaperin elämä soljui jo rauhallisemmin eteenpäin. Päivämäärien ei ollut niin väljä. Ajattelen, että kaikki se mitä mulla on nyt ja tässä, oli tuolloin hyvää vauhtia rakentumassa. Arki oli kahden opiskelijan jakamaa, aika huoletonta ja hyvin erilaista. Mutta suunta oli se, mikä kuljetti tähän. Tosin eihän sitä silloin voinut aavistaa.
Elämä kuljettaa omia polkujaan, eikä kukaan voi kuitenkaan ennustaa, missä mennään ja miten ollaan seuraavan kymmenen vuoden kuluttua. Jotenkin ne polut kuitenkin syntyvät – joskus omista valinnoista, ja välillä myös kohtalo ottaa osaa matkan kulkuun.
Eteenpäin en oikeastaan edes halua katsoa, siis sen enempää kuin tarvitseekaan. Taaksepäin voi katsoa monestakin syystä. Aika ja ikä ovat kuitenkin opettaneet, että on turhaa miettiä, miten huonosti asiat ovat joskus olleet. Turha soimata itseään tai lopulta ketään muutakaan. Sen sijaan, yritän katsoa niitä huonoja aikoja ajatuksella ”miten pitkälle olen päässyt”. Ja, vaikka joku siellä nyt saattaakin tokaista, ettei se nyt kovin pitkälle ole pötkinyt, niin joskus jo pelkästään se että on hengissä, tuntuu aikamoiselta matkalta. Saavutukselta, joka ei ole aina ollut itsestäänselvyys.
Ollaan sitten vuodessa 1999 tai 2004, kumpanakaan en osannut aavistaa että elämäni olisi tänään tämänkaltaista. Että olisin muuttanut vielä pienempään naapurikaupunkiini, olisin kahden lapsen äiti, ja lopulta kiitollinen siitä kaikesta mitä olen kokenut. Ei, en olisi uskonut, vaikka joku olisi asiat mulle ennustanutkin! Mutta tässä mä seison ja mietin, että miltä näyttäisin jos musta ottaisi nyt melkein puolet pois. Pistäisi kahtia, ja yrittäisi väittää, että siinä on kokonainen ihminen.
Seisoa omilla jaloillaan, jalat tukevasti maassa. Kulkea omia polkujaan, uskaltaen katsoa taakseen. Nähdä hyvää tässä ja menneessä, uskoen että jalat kantavat tulevaisuudessakin. Tuntea olevansa kokonainen.
Ehdottomasti matka joka kannatti kulkea – kaikista kivikoistaan huolimatta!
Mä olen tänään nauttinut selkeämmästä säästä. Juoksutossukin kulki mukavasti, auringon välillä pilkahdellessa pilvien lomasta. Nyt keittiössä on vuorossa kokeileva pitsakokki, ja olen luvannut uhrata itseni koemaistajan rooliin. Ei siis lainkaan huono ilta tiedossa! 🙂
Nautitaan!
