Tasan puoli vuotta sitten elettiin tammikuuta. Keskiviikko ilta 23.1. oli jotakuinkin aika tavallinen ilta. Tavallinen, ottaen huomioon, että elettiin raskausviikkoa 40, ja odottavan aika alkoi olla hiukan liiankin pitkää.
Vaikka toivoin, en voinut millään aavistaa, että ennen kuin seuraava päivä olisi puolessa välissä, perheessämme olisi uusi tulokas – pieni tyttövauva.
Tänään 23.7. ilta on monessakin suhteessa kuin mikä tahansa ilta. Puolessa vuodessa arki on tasoittunut, ja uusi rytmi löytynyt. Aivan kuin näin olisi ollut aina! Viimeiset kuusi kuukautta ovat menneet kuin siivillä. Niin paljon on pitänyt, ja niin paljon on jäänyt tekemättä. Silti aika on ollut omalla tavallaan parempaa kuin koskaan. Tällä kertaa olen osannut nauttia, ottaa rennommin, ja myöntää oman rajallisuuteni. Olen opetellut myös riittävän hyvää vanhemmuutta, ja pyristellyt pois täydellisyyden tavoittelusta. Olen oppinut olemaan rento, tai ainakin rennompi – suunta on oikea. MLL:n sivuilta löysin hyvän kirjoituksen, joka tarttuu aiheeseen. Omaan ajatteluuni sain siitä paljon viisautta, kun vauva-arki alkoi uuvuttamaan.

Toisin kuin puoli vuotta sitten, tänään en ole kärsimätön. En odota ajan kulkevan nopeammin kuin se matkaa luonnostaan. Päinvastoin, jos voisin pysäyttää ajan kulun, tekisin sen heti. Mutta koska en ole kaikkitietävä, kaikkivoipa ja kaukaa viisas, tyydyn selaaman herkullisia leivontaohjeita; Tokihan sitä huomenna pitää puolivuotiasta juhlistaa!

Nyt just on ihan mieletön into tehdä. Tai oikeastaan mieletön into saada valmista, mutta se edellyttää sitä tekemistä.
Olen koko päivän nyppinyt tuota pikkueteisen lattiaa. Miettinyt sinä samalla, että kuinkahan monta laminaattia olisin ehtinyt samassa ajassa asentaa pieneen tilaan. Aika monta varmaan.

Tää on kyllä niin hidasta hommaa, että välillä oikein itkettää. Mutta yritän tehdä huolella, ajattelen, että ei tarvitse sitten koskaan katsella ja miettiä, että hitto kun tuokin jäi tuollaiseksi. Joku pro varmaan nauraa siellä ruudun toisella puolen mun käsityötäni, mutta naurakoot vaan. Toi lattia on joskus tasoitettu jollakin ennen kuin se on päälystetty korkilla. Paikoitellen tasoitetta on paksulti, jossain on vielä korkin pohjaakin jäljellä, kun taas toisaalta paistaa puhdas puu. Tämä ja vaatehuoneen lattia ovatkin ainoita, joita ei viime syksynä puhallettu puhtaaksi. Lähinnä sen takia, että saatiin pidettyä toinen puoli talosta puhtaana.

No, mä ”puhaltelen” niitä nyt sitten. Tosin en 60 sekunnissa, mutta kyllä tää tästä!

Jeps, mutta tää nyt tästä rempparealitystä. Palailen kommentteihinne myöhemmin!

Kivaa maanantaita. Huomenna paistaa!

Viime päivinä ei juuri ole hellevaatteita tarvittu. Olen tallustellut kotona villasukissani, miettinyt syksyä, ajan kulkua, tulevia juttuja ja kaikennäköistä muutakin. Tuntuu jotenkin niin kovin haikealta katsoa kun syysleimut kukkivat kauniina, komeamaksaruoho alkaa saada hentoa punaa ylleen ja vehnäpellot muuttavat väriään. Eletään kuitenkin vasta heinäkuuta, kenties lämpimät ovat vielä tulossa, ja elokuu todistaa kesämme siirtyneen kalenterivuoden keskivaiheilta hieman eteenpäin.

Kuistilla on kuitenkin lämmin, vaikka ulkona puhaltaa kylmä tuuli. Kesäkengät odottavat kaikessa rauhassa, että uskallan taas luopua sukistani ja paljastaa varpaani. Aurinkoa ja lämpöä odottavat myös Tine K:n kesäkassi ja BeckSöndergaardin ohut puuvillahuivi. Kaikki ne merkitsevät minulle rentoa kesäelämää, loman tunnetta ja huolettomuutta.

Vanhoilla Scollin sandaaleillani on myös toinen merkitys. Samaisissa kengissä astelin ensimmäisen kerran katsomaan tätä taloa. Muistan kuinka riisuin kesäkenkäni eteiseen ja sipsuttelin paljain jaloin talossa. Mielialani oli samaan aikaan kiihtynyt, jännittynyt, mutta onnellinen. En varmaan voi koskaan luopua noista kengistä!

Kuistin valoisasta ja kesäisestä tunnelmasta pitää nyt kuitenkin siirtyä pikkueteiseen. Koneella istumisen sijaan on tehtävä jotakin, että punaruskeasta värimaailmasta päästään tähän samaan raikkauteen ja valoisuuteen, joka vallitsee verannalla.

Kenties huomenna jo lämpöisemmin terveisin! Suloista sunnuntaita!