Ihana auringonpaiste hiipi tänne ilostuttamaan iltapäivää vähän synkemmän aamun jälkeen. Oikein kaunista, ja houkuttaisi myös ulkoilemaan, mutta tänään ollaan kotona ja sisätiloissa pienen syysflunssapotilaan kanssa.
Potilaan nukahdettua sohvalle, havahduin tänään miettimään niitä aikoja, kun lasten unet rytmittivät päivääni. Sitä autuasta olotilaa, kun sai vauvan nukahtamaan päiväunilleen, ja pääsi itse nauttimaa rauhallisesta päiväkahvihetkestä. Joskus tuntui jopa, että se oli se koko päivän paras hetki. Toki aika oman lapsen seurassa on mittaamattoman arvokasta, mutta noiden pienten omien hetkien avulla arkea jaksoi kuitenkin eteenpäin. Samalla tajusin, kuinka paljon elämä on viime vuosina muuttunut. Kuinka nopeasti aika onkaan kulunut, ja miten moni päivä on valunut ikään kuin läpi sormien.
Kun tänään huomasin seuralaiseni nukahtaneen, oli ensimmäinen ajatukseni käyttää aika mahdollisimman hyvin hyödyksi. Sitten tuli se toinen ajatus; Nauti ja pysähdy! Keitin kahvin, otin pinon Habitaresta mukaan tarttuneita esitteitä eteeni ja leikin ajatuksella, että itkuhälytin saattaisi parkaista millä hetkellä hyvänsä. Mutta tiedättekö, en päässyt siihen fiilikseen. Ei se tunnu enää samalta! Jos jonkin, niin päiväkahvin merkitys on muuttunut viime vuosien aikana.
Ehkä sitä kahvikupposenkin ääreen pysähtymistäkin pitäisi harjoitella. Muistuttaa itseään, että ne pienet hetket ovat tärkeitä edelleen, vaikka olosuhteet erilaisia olisivatkin.
Niin tai näin, toivottelen teille kaunista iltapäivää.
Ja erityinen iltapäivätervehdys kaikille teille pienten lasten äideille, jotka olette kenties juuri saaneet nauttia siitä omasta pienestä hetkestänne. Muistin juuri, kuinka arvokkaasta ajasta siinä olikaan kyse! ♡
