Maanantaita muruset!
Ajattelin laittaa teille tänään kuvia työhuoneesta, jonka viihtyisyyteen olen tässä viikonlopun aikana panostanut, mutta koska mielenpäällä on jotain suurempaa, jätetään se työhuone vaikkapa huomiselle.
Tämän viikonlopun aikana olen pohtinut enemmän tai vähemmän pelkoa ja kaikkea sitä, mitä pelkoon liittyy. Miksi, sen nyt jokainen voi kai tässä kohtaa jo arvatakin.
Koska syksy on sitä aikaa vuodesta, jolloin lapsille tarvitaan taas kasa uusia vaatteita ja välineitä harrastamiseen, päätimme perjantaina lähteä työpäivän päätteeksi ajelemaan kohti Turkua, tai varsinaisesti kohti Raisiota. Tämä ihan siitä syystä, että meillä ei ole vaatekauppoja, urheiluliikeitä tai oikeastaan mitään erikoisliikkeitä täällä, vaan moiset asiat pitää aina toimittaa ”sivistyksen parissa”. Puolentoista tunnin ajomatka käytettiin sekin hyödyksi, ja rentouduttiin musiikkia kuunnelle. Ei kuitenkaan radiosta, vaan Spotifystä. Voitte siis kuvitella, että Raisioon ehdittyämme, olimme täysin uutispimennossa ja tuiki tietämättömiä perjantain tapahtumista.
Se on hassu juttu, miten pelon voi milteipä haistaa ja sen ilmapiiri herättää ihmisessä jonkinlaisen kuudennen aistin. Vaikka ei oikeastaan tiedä mitään, sitä tajuaa aika nopeasti, että jokin on kuitenkin vinossa. Toki mikään Einstein ei tarvitse olla ymmärtääkseen, että kauppakeskuksen perjantai iltapäivänä suljettuihin liikkeisiin, ja paikalla parveileviin poliiseihin, liittyy jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Meille asiat kuitenkin selvisivät vasta Suomalaisen Kirjakaupan kassalla, sillä vaikka mieli ymmärtää jonkin olevan vinossa, korvienväli kehittää kyllä tarvittaessa täysin tyydyttäviä ja neutraaleja selityksiä.
Vaikka Raisio ei nyt ihan Turun keskustaa hivokaan, eikä mitään konkreettista uhkaa kauppakeskuksessa ollut, moni liikkeistä oli sulkenut ovensa. Osa varmasti pelon vuoksi, osa kadonneiden asiakkaiden vuoksi. Tyhjentynyt kauppakeskus suljettuine liikkeineen ja ravintoloineen kuitenkin laittoi ajattelemaan pelkoa. Sitä, miten pelko lamaannuttaa ja ajaa ihmiset koteihinsa. Kaupat eivät myy, eivätkä asiakkaat osta. Jokainen pälyilee olkansa yli, ja ilmassa on ikävää odotuksen tuntua. Yksi hiljainen perjantai-ilta ostoskeskuksessa on pieni asia, mutta pelon levitessä vaarana on koko yhteiskunnan romuttuminen. Jos kauppakeskuksessa nähdyn mikroesimerkin suurentaisi koskemaan pitkäjaksoisesti koko yhteiskuntaamme, tiedossa olisi katastrofi.
Pelko on oikeastaan harvinaisen tehokas tapa horjuttaa mitä tahansa. Se toimii pienessä piirissä, mutta pystyy lamaannuttamaan myös huomattavasti suurempia kokonaisuuksia, jopa yhteiskuntamme perusteita. Loppujen lopuksi halpa ase, jos sen antaa vaikuttaa, muuttua hysteriaksi tai yleiseksi ilmapiiriksi. Pelko kun asuu meissä kaikissa kuitenkin jo valmiiksi, sitä ei tarvitse luoda tyhjästä, vaan pikemminkin lietsoa henkiin.
Uskon, että on täysin luonnollista pelätä, eikä pelossa itsessään ole mitään väärää. Päinvastoin, se on inhimillistä. Pelolle, kuten muillekin negatiivisille tunteille, pitää kuitenkin asettaa rajat. Pelon ei saa antaa voittaa, vaan siitäkin on päästävä yli.
Huomaa, että ilmassa on jo syksyä. Syksyn tuoksua ja kosteutta, jopa auringonsäteissä on aavistus syksystä. Aamuisin peltojen yllä leijuu syyskesän usva ja hämärtyvä ilta laittaa kääriytymään kodin lämpöön. Huomaan pitäväni tästäkin vuodenajasta aina vain enemmän ja enemmän.
Hetken mielijohteesta olisin muuten voinut sutia koko työhuoneen tummanvihreäksi, mutta pidättäydyin kuitenkin pienissä yksityiskohdissa. 🙂
Kaunista maanantaita!
