Välillä tulen pohtineeksi, mitä elämä oli tasan vuosi sitten, 10 vuotta sitten tai 15 vuotta sitten. Niinhän me moni, katsellaan ja kelataan, että mitä on tapahtunut, mikä on muuttunut ja millaista elämästä on tullut. Äidilläni on tapana koota kalenteriinsa pieniä muistoja kustakin päivästä. Lyhyesti ja ytimekkäästi päiväkirjatyyliin. Olenkin nauranut, että vauvakirjat voi täyttää sitten jälkikäteen, kun mummulla on kaikki ylhäällä. Itse olen huono tämänkaltaisen kirjanpidon kanssa. Esimerkkinä vaikka ne lasten vauvakirjat. Pysähdyn enemmänkin miettimään aikaa noin sinnepäin. Syksyä vuonna 1999 tai 2004.

Viisitoista vuotta sitten, elämä oli sekaisin kuin sillisalaati. Tuosta syksystä mulla on kuitenkin aika tarkkojakin päivämäärämuistoja, kun taas 10 vuotta takaperin elämä soljui jo rauhallisemmin eteenpäin. Päivämäärien ei ollut niin väljä. Ajattelen, että kaikki se mitä mulla on nyt ja tässä, oli tuolloin hyvää vauhtia rakentumassa. Arki oli kahden opiskelijan jakamaa, aika huoletonta ja hyvin erilaista. Mutta suunta oli se, mikä kuljetti tähän. Tosin eihän sitä silloin voinut aavistaa.

Elämä kuljettaa omia polkujaan, eikä kukaan voi kuitenkaan ennustaa, missä mennään ja miten ollaan seuraavan kymmenen vuoden kuluttua. Jotenkin ne polut kuitenkin syntyvät – joskus omista valinnoista, ja välillä myös kohtalo ottaa osaa matkan kulkuun.
Eteenpäin en oikeastaan edes halua katsoa, siis sen enempää kuin tarvitseekaan. Taaksepäin voi katsoa monestakin syystä. Aika ja ikä ovat kuitenkin opettaneet, että on turhaa miettiä, miten huonosti asiat ovat joskus olleet. Turha soimata itseään tai lopulta ketään muutakaan. Sen sijaan, yritän katsoa niitä huonoja aikoja ajatuksella ”miten pitkälle olen päässyt”. Ja, vaikka joku siellä nyt saattaakin tokaista, ettei se nyt kovin pitkälle ole pötkinyt, niin joskus jo pelkästään se että on hengissä, tuntuu aikamoiselta matkalta. Saavutukselta, joka ei ole aina ollut itsestäänselvyys.

Ollaan sitten vuodessa 1999 tai 2004, kumpanakaan en osannut aavistaa että elämäni olisi tänään tämänkaltaista. Että olisin muuttanut vielä pienempään naapurikaupunkiini, olisin kahden lapsen äiti, ja lopulta kiitollinen siitä kaikesta mitä olen kokenut. Ei, en olisi uskonut, vaikka joku olisi asiat mulle ennustanutkin! Mutta tässä mä seison ja mietin, että miltä näyttäisin jos musta ottaisi nyt melkein puolet pois. Pistäisi kahtia, ja yrittäisi väittää, että siinä on kokonainen ihminen.

Seisoa omilla jaloillaan,  jalat tukevasti maassa. Kulkea omia polkujaan, uskaltaen katsoa taakseen. Nähdä hyvää tässä ja menneessä, uskoen että jalat kantavat tulevaisuudessakin. Tuntea olevansa kokonainen.
Ehdottomasti matka joka kannatti kulkea – kaikista kivikoistaan huolimatta!

Mä olen tänään nauttinut selkeämmästä säästä. Juoksutossukin kulki mukavasti, auringon välillä pilkahdellessa pilvien lomasta. Nyt keittiössä on vuorossa kokeileva pitsakokki, ja olen luvannut uhrata itseni koemaistajan rooliin. Ei siis lainkaan huono ilta tiedossa! 🙂

Nautitaan!

Kuumemittari näyttää kengänkokoa, ja olo on jyrän alle jäänyt. Niinpä minä keskityn nyt itseni parantamiseen, ja palailen tänne kun olo on parempi.

Vastailen kommentteihinne ja meileihinne, heti kun olo hiukan paranee. Nyt kuitenkin sanon MOI, ja toivottelen teille mukavaa päivää!

Silmieni alla on teepussin kokoiset säkit. Vatsa kipristelee ja metelöi, olo on vetämätön, eikä oikeasti tekisi mieli kuin heittää hanskat tiskiin. Tai tekisi mieli ainakin välillä.
Sen siitä saa, kun skippaa liikunnat, unohtaa ateriarytmin ja jättää yöunet minimiin. Muutama päivä remonttiolosuhteita, ja kehoni reagoi ikävällä tavalla. Jotain on siis tehtävä, katsottava itseään peilistä ja pistettävä asiat kuntoon.

Tänään  vedin happea. Kirjaimellisesti nautin tuosta raikkaasta ilmasta, ja siitä että tämä on ensimmäinen sateeton päivä ties kuinka pitkään aikaan. Ulkoilut on rajoittuneet nopeaan koiran ukoiluttamiseen, postilaatikkokäyntiin, ja roskapussin viemiseen. Muuten olenkin jumittanut sisällä koko kuluneen viikon. Erilainen arki kaikkine väliaikaisratkaisuineen on työllistänyt aamusta myöhään yöhän. Syön kun ehdin, syön mitä keksin, siinä menneen viikon ravitsemuksellinen puoli. Ei hyvä!

Remontti tietysti jatkuu, sitä ei kukaan vihellä katki, mutta tulevien viikkojen varalle on myös pistettävä itsensä kuntoon. Koska moni asia vain on käytännön pakosta hoidettava illalla kun lapset nukkuvat, ei univajeeseen ole ainakaan hetkeen järin suuria helpotuksia tulossa. Päivärymi verottaa aamun varhaisia treenejä, eikä happihyppelyillekään ole jäämässä suuria aikoja.
Mutta, se kaikki minkä itsensä eteen voi näissäkin olosuhteissa tehdä, pitää tehdä nyt!

Hapenvedon lisäksi tänään on ruokaprepattu. Valmiita ruokia, valmiita annoksia. Kassikaupalla terveellisiä välipaloja, joiden nauttimiseen ei tarvita juuri keittiölaitteita.  Hitto vie, kroppani ei kestä noutoruokaa tai Lidlin paistopisteestä kiljuvaan nälkään ostettua pekoni-juusto sämpylää. Satunnaisesti joo, mutta kurssi on oikaistava mahdollisimman nopeasti!

Edessä on jälleen yötyötä, eli lattian maalausta. Silti jo yhden päivän jälkeen olo on parempi. Raitista ilmaa ja terveellistä ruokaa, ei siihen paljon muuta tarvita. Lopulta terveet elämäntavat ovat aika pienestä kiinni! Ja, kun nyt oikein ahertaa, niin ehkä viikonloppuun saa mahtumaan myös yhden treeninkin. Tosin siitä en ota stressiä, kyykkykävely pensselin kanssa menee sekin liikunnasta paremman puutteessa!

Tämän herätyksen kokeneena jatkan jälleen hommiani. Ennen hiekkapaperiin tarttumista pyhitän kuitenkin hetken ruokailulle. Niin kova kiire ei ole koskaan, etteikö omasta terveydestäänkin ehtisi huolehtia!

Voikaa hyvin. Ihanaa viikonloppua!