Muistatteko, kun kerroin viime viikolla omenakakusta, jota söin vanhempieni luona. No nyt vihdoin ehdin kokeilla tuota äitini mummun reseptiä, ja kyllähän siitä vain hyvä omenakakku tulikin! Sellainen vanhanajan perinteinen kuivakakku, joka maistuu kahvin tai teen seurana. Oli niin helppo ohjekin, että tein vähän vasemmalla kädellä, mistä kai johtuu sekin, että unohdin kakun uuniin. Onneksi olin laittanut pintaan leivinpaperin suojaksi, mutta pohjasta ehti tulla jo hiukan muuta kakkua tummempi. Makuun tämä seikka ei tietenkään vaikuta, päinvastoin. Sen sijaan sokerileipurikoulusta olisin varmasti lentänyt ulos kuin leppäkeihäs!

Jos samaa omenakakkua leivotaan jo neljännessä polvessa, on aika ymmärrettävää, että ohjetta tulee myös hiukan varioitua. Äiti oli lisännyt taikinaan vaniljasokerin, minä tuikkasin vielä kakun päälle vähän kanelia ja sokeria, mutta muuten pysyttelin ohjeessa jopa siinä määrin, että ihan oikeasti punnitsin kaikki ainekset! 🙂

Omenakakku:

2 kananmunaa
100g sokeria
150g vehnäjauhoja
0,5tl leivinjauhetta
1tl vaniljasokeria
100g voisulaa

Voitele ja (korppu)jauhota irtopohjavuoka. Pilko omenat esim. lohkoiksi. Sekoita kuivat aineet keskenään. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi, lisää voisula ja kuivat aineet varovasti sekoittaen. Kaada taikina vuokaan ja asettele omenat pinnalle. Lisää päälle halutessasi kanelia ja sokeria. Paista 185°C ja n. 30min / tai kunnes kakku on kypsä. Suojaa pinta tarvittaessa leivinpaperilla.

Hyvää sellaisenaan tai vaniljakiisselin/-kastikkeen kanssa. Tai miksei sen vaniljajäätelönkin seurassa!

Kakku kuin kukka! Ihanaa tiistain jatkoa!

Tallenna

Tallenna

Jaahas, uusi viikko ja uudet kujeet! Ihana arki ja aivan tavallinen elämä. Fiilikset ovat väkisinkin vähän syksyiset, mutta ihmekös se, kun katsoo maisemia. Tänä aamuna havahduin myös siihen tosiasiaan, että aamuisin ei enää saa herätä valoisaan. Huh, kirkasvalolampun viritteleminen käyttöön taitaa olla ajankohtaista!

Täällä on herkuteltu viime päivinä luumuilla, ja sato sen kun paranee. Tuntui aikoinaan hassulta, ettei tällaisessa vanhassa pihassa ollut yhtään omenapuuta, mutta onneksi luumupuut tasoittivat peliä. Niitä sentään on, ja pieniä luumupuun taimia vaikka kuinka paljon. Ja vaikka luumuistakin leipoisi vaikka mitä, meillä tykätään syödä hedelmät ihan sellaisenaan. Tosin Foylen sodassa ja Agatha Christien kirjoissa juodaan itsetehtyä luumuviiniä, ja sellaisen kokeileminen vähän kiehtoisi. Ei ehkä niinkään se maku, vaan se vanhahtava perinne. Mutta taidan kuitenkin pitää hedelmät hedelminä ja tyydyn perinteisempiin viineihin. 🙂

Näiden luumuisten kuvien myötä toivottelen oikein ihanaa uuden viikon alkua!

Save

Huisia perjantaita!

Täällä oli kyllä aamulla pieniä vaikeuksia päästä ylös sängystä, sillä eilen tuli valvottua vähän normaali arki-iltaa pidempään. Mutta ei suinkaan turhaan, sillä me oltiin lasten kanssa sirkuksessa! Ai että, se olikin muuten kivaa! Laskeskelin, että olen itse ollut sirkuksessa viimeksi yli 20 vuotta sitten. Se oli aikaa, jolloin isosiskoni (neljä vuotta minua vanhempi), oli päässyt ”sirkusiän” ohi, ja istuin aitiossa isäni kanssa. Äitini onkin sitten hoitanut tämän sirkuspuolen poikamme kanssa jo useamman vuoden ajan, mutta nyt kun tuntui tuo viihde jo ihan ajankohtaiselta kuopuksenkin osalta, totesimme, että aikuisia on hyvä olla mukana kaksin kappalein. Niinpä me sitten eilen painelimme heti soittotunnin perään vanhempieni luokse, ja nappasimme mummun mukaamme. Hauskaa, miten ne sirkuksen tuoksut veivätkin heti sinne lapsuuden muistoihin. Menen ehdottomasti myös ensi vuonna, se on ihan varmaa!

Mutta sitten otsikkoon, eli takaisin omenaviikkoon, joka ei muuten suinkaan tule loppumaan nyt, vaan jatkuu paremminkin omenaviikkoina, sillä materiaalihan ei ole ihan heti loppumassa. Koska leipominen kuuluu ehdottomasti syksyyn, olen opetellut nyt viime aikoina jakamaan tutut reseptit vähintään kahtia. Tämä ihan siitä syystä, että leivonnaisia ei nyt ylipäätään kannata/voi ahmia joka päivä, ja toisaalta haluan välttää sitä mahdollista hävikkiä, jota helposti syntyy ihan muutenkin. Olen kasvanut perheessä, jossa ruokaa ei liioin heitelty roskikseen, vaan lähes kaikki pakastettiin, tai jatkojalostettiin seuraavan päivän tarpeisiin. Samaa yritän noudattaa nyt myös omassa taloudessa, mutta myönnän, että parantamisen varaakin olisi. Sitä vastoin leivonnaisia meillä ei ole koskaan pakastimessa. Mulle herkku on herkku parhaimmillaan uunituoreena ja prosessin joka vaiheesta nauttien. Itse tekeminen ja lopuksi uunista kantautuva tuoksu, ne ovat itse syömisen ohella suuria nautintoja itselleni.

Olen aikoinaan raapustanut omenamuffinien ohjeen blogiinkin, ja se löytyy tästä vanhasta Leivontapäivä -postauksesta. Nyt halusin tehdä hiukan pienempiä leivoksia, mutta kas, nykyajan muffinivuoat ovat julmetun isoja! Niinpä tein vajaita kupposia, joihin voisi kyllä sujauttaa vaikka pienen pallon vaniljajäätelöä. Ei lainkaan paha idea uunituoreen omenamuffinin kaveriksi. Pitääkin kokeilla! 😉

Maistoin muuten eilen palan (tai no, 2-3 palaa) äitini tekemää omenakakkua. Julmetun hyvää sekin. Täytyy testata tuo isomummun resepti, ja jos saan kakun onnistumaan, voin ehkä jakaa ohjeen teillekin!

Nyt kuitenkin takaisin Tukholma-kuvien pariin. Yritän raapustella teille pientä sisustuskattausta kaikesta siitä ihanasta.

Perjantain jatkoa!