Pitää heti alkuun tunnustaa pari asiaa. Ykkösenä se, että hitto, mutta on nämä kotikouluviikot aika raskaita. Ei sillä, että se opettaminen vaatisi niinkään minulta kauheasti, tuo vitosluokkalainen on motivoitunut ja hoitaa hommansa melko itsenäisesti. Mutta sitten kaikki se muu. Ruokaa, tiskiä, ruokaa, tiskiä… Ja kämppä on hyrskyn myrskyn kun neljä henkeä kulkee ja jättää tavaraa sinne tänne. Jopa villakoiria syntyy enemmän kuin yleensä. Niin, että jos tässä säästettiin se, että illat on vapaita harrastuksista, en kyllä sitten iltaisin oikein mitään jaksakaan. Olen varmaan katsonut parin viime viikon aikana telkkaria enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Olla möllöttänyt vaan ja miettinyt, että mitä kaikkea pitäisi tehdä. Mutta suotakoot se minulle ja kaikille muillekin. Rima saa nyt olla vähän matalammalla. Ravintoloitsijoille terveisiä, että ne joilla palkka juoksee vielä loppukesästä ulkoistavat aivan varmasti ruokahuoltonsa kun siihen annetaan lupa!

Toisena tunnustuksena se, että meillä ei ollut viime vuonna lainkaan pääsiäisruohoa. Ja äidin neulomat pääsiäismunatkin olivat menneet hukkaan parin vuoden aikana. Kissojen ja koirien kanssa niitä etsin, ja lopulta löytyivät. Kaapin ylähyllyltä, paperikassiin siististi pakattuna. Niin, että kun tässä nyt jää kinkerit jos toisetkin viettämättä, niin ajattelin, että juhlitaan nyt sitten ainakin pääsiäistä oikein kunnolla. Ohrat on ikkunalla kasvamassa ja tiput odottamassa esille pääsyä. Keramiikkamunatkin on äidin tekemiä. Harmi vain, että tänä vuonna äidin laittamat pääsiäisruoat jäävät saamatta.Vaikka ei nyt ehkä ole mitään kauhean harrasta tai innostunutta pääsiäismieltä, niin ajattelin seuraavan viikon kaivaa sitä esiin vähän vaikka väkisin. Jotain iloa arkeen tarvitaan.

Postipoikakin kiikutti mulle viikonlopuksi vähän toivonkipinää. Kiitos WSOY ja Maaret Kallio ihanasta Voimana Toivo -kirjasta. Myös uudet NikkoTakko -korvikset symbolisoivat mulle parempien aikojen palaamista. Tuolla laatikossa on nimittäin jotain kesämekon ja punattujen huulien kaveriksi. Sekin aika tulee vielä! ❤️

 

Mutta nyt ihanaa viikonloppua! Mulla on jossain lapsille suklaamunia, mutta jälleen niin hyvin piilotettuna, että pitää vissiin vähän penkoa.

Viimeisen viikon aikana mielialani ja ajatukseni ovat ajelleet hurjaa vuoristorataa. On epävarmuutta ja pelkoa, luovuttamisen halua, väsymystä, epätoivoa, katkeruutta ja kiukkuakin. Ja sitten toisaalta myös niitä hyviä fiiliksiä. Onnentunnetta, itsensä voittamista, huolettomuutta, rauhallisuutta, rakkautta ja sisua sekä härkäpäisyyttä. Välillä kotona on just hyvä ja välillä seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Ja niin mielipuoliselta kuin tämä kaikki ehkä kuulostaakin, en usko, että olen tällä hetkellä asian kanssa yksin. Samoja myllerkyksiä on varmasti monen mielessä. Ihan kaikilla meillä on nyt enemmän mielen päällä. Jokaisella vähän enemmän huolta ja murhetta kannettavanaan ja pettymyksiä purtavana.

Mutta sitten on onneksi myös se ihan tavallinen elämä, joka pyörii kaikista muutoksista huolimatta. Herätään aamulla, ja viedään päivä iltaan. Ja tehdään ne ihan samat tavalliset asiat kuin aina ennenkin. Laitetaan ruokaa, pestään pyykkiä, kastellaan kukkia, liikutaan, levätään jne. Ja jotenkin musta tuntuu, että viime aikoina ne ihan tavalliset jutut on jotenkin jääneet kaiken uuden jalkoihin. Arkisia asioita rullataan siinä muun elämän ohessa ja niihin ei tule välttämättä kiinnitettyä huomiota edes sen vertaa kuin ennen. Tai sitten laitetaa vain ruokaa, koska lapset eivät ole koulussa ja ulkoillaan, koska pitää huolehtia välitunneista ja liikunnasta. Ja siinä samalla unohtuu, että niitä ihan samoja juttuja tehtiin kyllä ennen tätäkin. Ja niitä tehtiin, koska ne kuului arkeen ja elämään. Siihen ihan tavalliseen.

Olen niin onnellinen, että edessä on viikonloppu. Aion nimittäin unohtaa hetkeksi ihan kaiken tästä uudesta arjesta ja elää elämääni kuten elelin sitä kuukausi sitten. Viettää ihan tavallista viikonloppua ja tehdä ihan tavallisia juttuja. Tai oikeastaan aion viettää just sellaisen vapaan viikonlopun, josta pitkään haaveilin. Lukea, liikkua, olla ulkona, syödä, nukkua. Lukea vähän vähemmän uutisia ja vähän enemmän kirjoja. Olla vähän enemmän ihan vaan rentona. Ei sillä etten välittäisi, vaan siksi että välitän myös itsestäni ja siitä ihan tavallisesta elämästäni.

Vaikka kuinka oltaisiin poikkeusoloissa, silti linnut laulaa, luonto puskee vihreää, kellot siirretään kesäaikaan ja kevät on täällä. 💛

Se on hassu juttu, mutta kun kokee sylkäisseensä pöytään koko sanaisen arkkunsa sisällön, tulee vähän sellainen tunne, että mitäs sitä sitten sanoisi. Mutta ennen kuin yritän palata siihen värittömään, hajuttomaan ja mauttomaan, haluan kuitenkin ihan ensiksi kiittää siitä, että tuo hieman poikkeuksellinen tekstini sai teiltä tukea. En tiedä, voitteko edes kuvitella, miten tärkeää se mulle oli. Eli siis iso kiitos! Jatketaan jokainen tälläkin viikolla virallisten ohjeiden noudattamista, ja hoidetaan siten oma osuutemme kansalaisvelvollisuudesta.

Luin jostain jonkun listaamia kiitollisuuden aiheita, ja siellä oli listattuna se sama, jota ollaan tässä kotonakin moneen otteeseen mietitty: Onneksi tämä epidemia ei tullut syksyn pimeillä!!! Mä olen miettinyt tätä tosi paljon, ja vaikka olen tunnustautunut erittäin kovaksi kotihiireksi ja toisaalta ihmiseksi, joka haluaisi hautautua talvilevolle ja eristäytyä maailmasta syksyn tullen, näin on paljon parempi (jos niin voi sanoa)! Ja erityisesti mietin tätä sunnuntaina, kun oltiin koko perhe useampi tunti ulkona. Me haravoitiin Klaaran kanssa, ja putsattiin perennapenkkejä kun pojat tekivät puutöitä. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, ja kaikki oli oikeestaan tosi hyvin. Ja mitä ihan nyt omaa henkilökohtaista somea olen seurannut, niin ulkoilusta ja luonnosta tuntuu moni muukin repivän voimaa näinä päivinä. Se olis kuulkaa pinna pikkasen kireämmällä, jos ulkona tulisi vettä vaakaan ja valoa olisi niukin naukin joku tunti. Näin on huomattavasti parempi! Tulee melkein mieleen, että joku korkeampi voima lähetti meille suomalaisille aurinkoa, jotta jaksettaisiin paremmin. 🙂

Ja vaikka tuo sää auttaakin pään nollaamisessa ja tarjoaa pakomahdollisuuden neljän seinän sisältä, niin kyllä sillä on ihan melkoinen merkitys jaksamisenkin kannalta. Nyt nimittäin kun tämä kotikoulu ja ruokahuolto on saatu mietittyä toimivaksi, ja ehdin jo huokaista puolittaisesta helpotuksesta, arkeen pitäisikin lisätä taas hiukan muutakin. Jos viime viikolla pääsinkin hetkellisesti eroon siitä ahdistavasta paniikista, niin se tunne oli todellakin vain väliaikainen ja veikkaan, että aika moni vanhempi painii tällä hetkellä oman työnteon ohessa ihan saman asian kanssa. Etäohjeita tulee nimittäin nyt ihan joka puolelta ja niin kontrabasson kuin viulunkin soitto opiskellaan etänä. Samoin balettia tulis harjoitella ja muskariakin toteuttaa kotioloissa. Omat harjoitteluohjeet on palloliitolla ja lähes jokaisella lajiliitolla. Huhhuh, hikeä pukkaa! Mutta rehellisesti sanottuna koen että päivärytmistä, koulutöistä ja päivittäisestä liikunnasta ja ulkoilusta huolehtiminen menee nyt ihan kärkeen, ja tärkeää on myös se sosiaalisten kontaktien ylläpitäminen. Kuten ne videopuhelut isovanhemmille. Ja toki lapsen pitää pystyä pitämään yhteyttä myös siihen omaan kaveriporukkaan. Se kaikki muu luovitaan kasaan siten kuin kyetään. Yli-ihmiseksi tässä ei kukaan muutu, vaikka kuinka paistaisi aurinko. 😀