En edes jaksa muistaa, koska olemme olleet koko viikonlopun perheen kesken. Siis kasassa koko porukka. No, tätä harvinaista herkkua on nyt tarjolla pari päivää, ja siitä pitää nauttia. Aamulla nukuttiin pitkään, ja köllöteltiin koko porukka, koira mukaan laskettuna, vielä sängyssä, eikä kellään ollut kiire minnekään. Näitä viikonloppuja kun saisi mahdutettua vuoteen enemmänkin.

Eilen leivottiin, kuten instagramin puolella kerroinkin. Ilta luisteltiin ja ulkoiltiin. Tänään ulkona on ollut lähes vesikeli, mutta ei se haittaa, muutakin mukavaa tekemistä löytyy. Ehkä vähän poppareita ja leffaa myöhemmin. Nyt kuitenkin ruokapöytään.

Ihanaa viikonloppua!

Vielä reilu kuukausi sitten pimeys raastoi hermoja, ja tuntui, että kuvaaminen sisällä on lähes mahdotonta. Kamera piti olla hollilla juuri sen valoisimman puolituntisen aikaan, ja sittenkin kuvaaminen vaati jalustan virittelyä, kaukolaukaisinta, pitkää valotusaikaa, minimi ISO-lukua jne. Kerran jos toisenkin kävi mielssä laittaa lappu luukulle, mutta takaraivossa oli muistijälki vastaavista tuntemuksista; Pimeys menee ohi, ja jossain kohtaa valoa taas tulvii ikkunoista. Näin kävi jälleen, ja tuntuupa ihanalta huomata, että se kaikista kurjin ja vaikein osa blogivuotta on tältä osin taas takanapäin!

Samalla kun valo innostaa kuvaamaan ja siivoamaan, tulee taas koatsottua uusin silmin kaikkea keskeneräisyyttä. Niin paljon olisi työtä ja hommaa, repsottavia nurkkia ja viimeistelemättömiä paikkoja. Tavallaan olisi intoakin, mutta mistä se kaikki aika taas revitään? Jotain pitäisi saada aikaiseksi ennen kuin siirrytään taas puutarhakauteen, ja kaikki vapaa-aika menee pihan kuokkimiseen. Ei ehkä auta kuin nostella maalipytyt esille, ja tarttua iltasella pensseliin kaukosäätimen sijaan.

Remontin lisäksi tuntuu, että koti huutaa jotakin muutakin. Mitä, siitä en ole vielä ihan varma. Hassu tunne siitä, että kaipaan jotakin uutta. Kenties kaikki on näyttänyt vain liian pitkään liian samanlaiselta. Toisaalta, en anna ajatuksen vaivata sen enempää, sillä uskon, että se jokin tulee mieleeni juuri silloin kun sitä vähiten odotan.

Syksyyn kuuluu aina jonkinasteinen pesänrakennusvietti, mutta uuden kaipuu iskee viimeistään helmikuun valoisina päivinä. Kaipa ne ovat ne luonnolliset siirtymäajat talvihorroksen ja puutarhahulluuden välissä. 🙂

Tänään aion aloittaa pehmeästi. Kirjaan ylös kohennusta, maalausta, sähköjä ja viimeistelyä tarvitsevat paikat, ja sitten listaan asiat, jotka realistisesti on mahdollista kevään  aikana korjata. Jos jotakin olen oppinut, niin sen, ettei itseltäänkään kannata vaatia ja odottaa mahdottomia. Jos yönsä käyttää nukkumisen sijaan lattioiden maalaamiseen, niin aivan varmasti jossain kohtaa into laantuu, ja edessä on totaalikyllästyminen. Vähän niin kuin laihduttaminen; Hiljaa hyvää tulee! 🙂

Valoisaa keskiviikkoa!

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin tavara tai asia näyttää hurjan kauniilta, kun se ei ole omalla paikallaan, vaan päinvastoin, paikassa, jossa sen ei kuuluisi olla. Itse havahdun tähän usein, ja juuri siivouspäivänä, jolloin tavarat vain siirretään pois tieltä, ja lattiapinnat koitetaan puhdistaa irtosälästä.

Päätin tänään lopettaa seuraavien tulipalopakkasten odottelun, ja hyödynsin raikkaan lumista ilmaa tekstiilien tuulettamiseen. Samalla tietysti tuli pyyhittyä pölyt, imuroitua ja pestyä lattiat. Jonkin asteinen kevätsiivous! Nyt kaikki onkin hyrskynmyrskyn, eikä joka nurkka todellakaan näytä kauniilta, mutta poikkeuksiakin on. Lampaantaljat vasten lumista maisemaa, ja naapurin autiotaloa, pakottivat tarttumaan kameraan kesken hommien. Joskus tosi arkisetkin asiat, kuten siivouspäivät, voivat olla kauniita.

Nyt äkkiä tavarat paikoilleen, sillä olen luvannut tänään leipoa pikkumiehen kanssa. Matot, tyynyt, peitot ja taljat saavat kyllä jäädä ulos vielä joksikin aikaa. Tästä raikkaudesta ei pääse nauttimaan kuin talvella, joten käytetään se hyväksi!

Ihanaa tiistaita.