Tässä, kohta kolmen vuoden aikana, on ihmeesti oppinut sietämään keskeneräisyyttä. Pari vuotta meni niin, että keittiön katon ja seinän välistä kurkkasi karhuvilla, eikä se edes pistänyt silmään. Makuuhuoneessa on myös jonkin aikaa ollut pieni näkymä niin seinän levytyksen, kuin katonkin sisään. Pitihän sinne kurkata ja katsoa, että mitä toimenpiteitä jatkossa tarvitaan.

Puuttuvat sähköt, lattioita halkovat jatkojohdot, ja ne hemmetin listat, nyt ovat ehkä paha siitä pienimmästä päästä. Muistan kun joku tosin joskus laittoi kommenttiboksiinkin kysymyksen, että aiotaanko me laittaa ollenkaan kattolistoja. Tuolloin se lähinnä huvitti, kun tiskit hoideltiin vessassa. Niin, sitä on tosiaan joutunut mukaavuusalueeltaan sen verran kauas, että ihan pikku keskeneräisyys ei ole niin kamalasti haitannut.

Tällaisia ikuisuusprojekteja on vaikea selittää ihmiselle, joka ”rakentaa” talon tilaamalla sen valmiina elementteinä talotehtaalta. Tai tekee ”remonttia” tapetoimalla seinän. Mitenkään vähättelemällä noitakaan projekteja, uskon, että siinä vaiheessa kun taloa aletaan omin pikku kätösin kasaamaan pitkästä tavarasta, joutuu niin kärsivällisyys, kuin hermotkin, todelliselle koetukselle. Vähän sama vanhan kanssa. Mitään ei voi oikein suunnitella liian valmiiksi, aina pitää ensin kurkata ja purkaa, ehkä todeta suunnitelma kelvottomaksi ja keksiä kompromissi. Kaiken sen keskeneräsyyden joukossa eletään ja hengitetään ihan tavallista arkea, ja ihmetellään kun käsiparit ja tunnit eivät riitä.

Niin, mä lasken tapetoinnin, ja kaiken maailman kalkkimaalaamisen, sisustamiseksi. Sellaiseksi remontin viimeistelyksi, vähän kuin päättelisit sukkakutimesi. Eihän ne juuri sen vaativampia juttuja ole, kuin suuren huonekalun siirtäminen.

Meillä (tällä erää) sitä kunnon remonttia odottaa enää ainoastaan makuuhuone, ja muissa tiloissa ollaan melkein listoja vajaa valmiita. Mutta, nyt huomaan, että se keskeneräisyys, ja loppusilauksen puuttuminen, ottavat aivoon enemmän kuin koskaan. Imuroidessa raivostun niille lattioita halkoville jatkojohdoille ja katse kiinnittyy jatkuvasti sinne seinän ja lattian rajaan, josta puuttuu ne listat. Ehkä kolme vuotta on mulle se maksimi, ja sen kun on venyttänyt pinnaansa äärimmilleen, tulee jossain kohtaa se fiilis, että nyt on saatava valmista. Ihan valmista!

Tämän syksyn aikana, mä aion tosiaan saada ihan valmiiksi niin molemmat eteiset, kuin työhuoneen ja keittiönkin. Olkkarin ja pianohuoneen kanssa sama juttu. Kärsivällisyyteni on jokseenkin tässä. Pinnaa on venytetty, ja eletty ihan tarpeeksi ajatuksella ”kyllä ne siinä odottaa” ja ”tekemätön työ ei karkaa”.

Nyt loppuu mukavat sohvaillat, ja kohta sunnuntaitkin on jälleen sitä, että ollaan vaan kotona. Loistavaa aikaa tarttua toimeen. Huone kerrallaan, lista kerrallaan. Kyllä se siitä!

Joululahjaksi toivon viihtyisää ja levollista makuuhuonetta. Listoineen kaikkineen. Mutta, sen kyllä lupaan, että ennen vinttihuoneen tekemistä ja kylppärin ja vessan repimistä, aion nauttia siitä, että meillä ei repsota mikään nurkka.

Ai niin; Moni kyselee niitä ennen kuvia. Niitähän löytyy blogin Facebook-sivulta, ja varmaan sinne jatkossakin kokoan noita albumeja huoneiden muutoksista.

Ja nyt mä alan laatimaan itselleni to do -listaa syksyksi! 🙂

Tarmokasta ja energistä maanantaita!

Meillähän ei ole tapahtunut kesällä siis yhtään mitään sisätiloissa. Ei remontin tapaistakaan toimenpidettä, sitten kalkkimaalin jälkeen. Mutta toisaalta, mitäs sitä nyt surkuttelemaan, kun ei täällä kotona ole muutenkaan mitään ihmeitä kesän aikana tehty, ja ihan vain perus kotitöiltäkin on yritetty parhaamme mukaan sulkea silmämme. Aina keväisin ajattelen, että mitä kaikkea sitä kesällä ehtiikään tehdä, mutta todellisuus on sitä, että kesät ovat meillä muuten kaikkein kiireisintä aikaa, ja kun toinen aikuinen on jatkuvasti poissa, omasta käsiparista ei juuri riitä kuin pakollisiin.

En missään nimessä toivo ilmojen viilenevän vielä tai syksyn puskevan päälle, mutta hiljalleen olemme alkaneet koota listaa siitä, mitä syksyn aikana täytyy tehdä. Ensimmäisenä pitäisi nyt löytää se the jalkalista, ja sen metsästystä jatketaan varmaankin jo tällä viikolla. Sähköjuttuja olisi myös, ja maalaamistakin, mutta eniten odottelen makuuhuoneen muutosta, sillä makkari nykyisellään masentaa mieltäni illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä. Mutta, se onkin sitten seinien ja katon repimistä taas ihan auki, eli projekteista ehdottomasti suurin.

Keittiö ruokailutiloineen ja olkkaripuolineen on sekin entisellään bambuhuonekaluja lukuunottamatta, ja esimerkiksi syksyllä tuoleille heittämäni taljat ovat olleet tuossa kohta vuoden. Joo, onhan ne niitä toki tuuletettu ja pöllytetty välillä, mutta niillä mentiin myös kesä, enkä tahdo silti kyllästyä. Toivon todellakin, että niin makkarin, kuin muidenkin huoneiden kanssa, päästään samaan tilanteeseen; Että homma toimii yhtä hyvin juhannuksena, kuin joulunakin, eikä sisustusta tarvitse jatkuvasti päivittää.

Jatkossakin meillä pelataan siis varmasti samalla turvallisella väripaletilla. Valkoista, harmaata, luonnon ja puun sävyjä, sekä hintsusti mustaa siellä täällä.

Tänään taidan kuitenkin hakea vielä jotain kesäisen värikästä maljakkoon. Vähäeleinen koti ehtii taas olla monta kuukautta!

Kivaa keskiviikkoa!

Nyt se sitten on virallista: Lapseni on koululainen ja minä itse olen koululaisen äiti. Ja vaikka niin koko kesän itselleni vakuutin, että kyse on vain luokan vaihdosta, niin tokihan tuo tunteita pintaan nostaa. Muistan yhä oman ensimmäisen koulupäiväni, sen miten iso asia oli olla koululainen.

Koululaiseksi siirtyminen on iso asia lapselle, mutta nostattaa paljon tunteita myös äidissä. Äitiys on tavallaan aina luopumista jostakin elämänvaiheesta, ja lasten kasvaessa ymmärtää, miten pienestä hetkestä koko elämässä lopulta on kyse. Tänään kuitenkin katsoessani reipasta ja iloista koululaistani, tunsin valtavaa onnellisuuden tunnetta. Yhtä aikaa sekä selviytymisen, että onnistumisen riemua.

Vielä seitsemän vuotta sitten olin esikoistani odottava nuori nainen (tyttö, monen mielestä), tänään olen kolmekymppinen koululaisen äiti. Mutta tiedättekö, tässä kohtaa se oma vanheneminen ei haittaa ollenkaan. Kurtut otsassa ja harakanvarpaat silmäkulmissa todistavat ainoastaan, että elämää on tullut elettyä varsin tunteikkaasti ja täysillä. 🙂

Tänään tutustutaan uuteen aapiseen, (joka vissiin pitäisi myös päällystää!) ja jutellaan ekasta koulupäivästä. Uima-allaskin on vihdoin täynnä, joten ainakin pulahdetaan myös viilentävään veteen. Musta on ihanaa, että arki alkaa tällaisissa keleissä, se on kuin pehmeä lasku syksyyn.

Koko kesän lempivaatetus on ollut tänä vuonna mekko. Rennot kengät jalkaan ja vaalea laukku olalle. Farkkutakkia ei tosin tarvittu tänään kuin aamulla. 🙂

Tästä se alkaa. Taas uudenlainen arki, ja pikkuisen erilainen elämänvaihe kesän lököttelyjen jälkeen.

Aurinkoa!