Kuten eilen kirjoittelinkin, tarkoituksenani oli piristää parveke uudelleen hyötykäyttöön. Edelleenkään en hankkinut partsille kukkivia kasveja; Chili ja tomaatti saavat kunnian olla ainoat kukkivaiset tässä tilassa. Puutarhamyymälöistä löytyy jo kivoja kasveja hiukan syksyisempiin istutuksiin, mutta itse en vielä kuitenkaan ihan koristekaali ja hopealanka -linjalle halunnut lähteä. Varpumaisia pikkuvihreitä, murattia ja tietysti rakkaat yrtit. Siinäpä ne. Vanha oliivipuu jaksaa yhä sinnitellä, vaikkein kauneimmillaan olekaan.
Erilaisia lyhtyjä pimeneviä iltoja ajatellen, ja pehmeitä tekstiilejä viihtyvyyttä lisäämään. Kovasti paljon muuta parvekkeelle ei kaivatakaan. Puutarhakalusteitahan tänne ei jaksettu edes kantaa.

Parvekkeella viihtyy jälleen, ja ilta-auringossa on mukava istua illan viimeiset tunnit. Siinäpä siis suunnitelmat viikonlopulle.

Mutta nyt; Energistä perjantaita, ja aurinkoista viikonloppua!

 

Sää hemmotteli juhannusaattona. Kyläiltiin eilinen päivä vanhemmillani ja nautittiin ulkoilmasta. Nappasin joitakin kuvia rehevästä puutarhasta. Ei jää varmasti epäselväksi, mistä rakkauteni puutarhanhoitoon kumpuaa 🙂 No, tämä vuosi nyt muiden tiluksia katsellen…

Tälle päivälle lupasi sadetta. Ehkä kuitenkin ennemän perinteinen juhannussää…

Turvallista juhannuksen jatkoa kaikille!

 

Voi että kuinka kaipaankaan omaa pihaa. Siis en tarkoita sitä edellisen kodin pihaa, vaan ylipäätään sitä, että ulko-ovesta astuessa on edessä oma tila. Oma rauha ja oma vapaus. Keväällä uskottelin itselleni, että kesä kerrostalossa parvekeviljelyä harrastaen olisi seikkailu ja uusi kokemus. Ei huolta voikukista, rikkaruohojen kitkemisestä tai ruohon leikkaamisesta. Vaan myönnettävä on; Olen omakotiasuja, tarvitsen oman pihan ja oman tilan.

Olen lapsesta asti kasvanut siihen, että kesällä ollaan ulkona. Omassa pihassa leikitään leikkimökissä, hiekkalaatikolla tai keinutaan. Oman pihan jatkeena on puistot ja niityt. En tarkoita, että kerrostalossa asuvat lapset olisivat jotenkin onnettomampia, mutta omalle lapselleni haluaisin tarjota tuon saman. En tiedä, ehkä se on joku kaipuu omaan lapsuuten, tarve elää tuo aika lapsen kanssa uudestaan.

En missään vaiheessa uskonut, että omakotitaloasuminen oli juurtunut meihin niin syvästi. Siinä, missä poika itkee hiekkalaatikkonsa perään, me aikuiset turhaudumme ja tylsistymme. Onneksi lapsi on siunattu mielikuvituksella; Puistoista ja metsiköistä löytyy vaikka mitä. Ihanaa, että on olemmassa näitä yhteisiäkin vihreitä paikkoja. Itse luulin kaipaavani jokavuotista sotaa voikukkia vastaan, mutta olenkin huomannut pitäväni noista keltaisista maanvalloittajista. Jos ei siis muuta, niin olenpahan ainakin oppinut arvostamaan luontoa!

Apinan metsästystä ja voikukan poimintaa. Ensimmäisen kanssa hiukan huonompi saalis….