Ystävän ehdottomat rapujuhlat kasvihuoneessa oli kieltämättä ideana ihana, mutta käytännön toteutus valitettavasti hankalampi. Eikä syynä ollut suinkaan ukkoskuurot, vaan ihan yksinkertainen tilanpuute. Nimittäin jos kasvariin vielä juhannuksen tienoilla mahtuikin isolla porukalla, on tilanne nyt täysin toisenlainen. Se on täynnä. Täynnä kukkia, vihanneksia, ruukkuja, koreja, istutuslaatikoita ja ennen kaikkea vihreää. Vähän kuin oma viidakko.

Viime kesänä kasvihuoneessa ei ollut suuria tomaatteja, eikä suuria daalioita. Myös chilien määrä oli huomattavasti pienempi, köynnöskasveista puhumattakaan. Nyt pohdin, että ensi kesänä tilanne voisi olla jotakin näiden kahden välistä. Tomaatteja kyllä, daalioita kyllä, köynnöksiä jopa ehkä enemmän, mutta muuten kohtuudella. En nyt koe, että tässäkään kesässä loppu olisi lajia, jota ahneella sanotaan olevan. Mutta ensi keväänä ei tarvitse ehkä kylvää viittätoista tomaatinsiementä ja pitää itsellä niistä yli puolia. Chilien suhteenkin vähempi riittää. Ihan vain huomioiden kulutuksen. Pelargonin pistokkaiden suhteen voisi myös jatkossa olla maltillisempi, ihan vain jos ei nyt aio kauppapuutarhuriksi ryhtyä.

Kasvihuoneen ahtaudesta huolimatta pidän viidakostani. Kaikesta vihreydestä ja vehreydestä sekä tietenkin kasvusta ja sen jokapäiväisestä ihailusta. Siitä, että voin mennä vain istumaan keskelle vihreää ja ihailla. Nollata pään ja huokaista huolten ja murheiden yli.
Tykkään siitä, että olen saanut itse tehdä, hoitaa ja hoivata. Itse kasvattaa ja ihmetellä. Ja ehkä tuo on just se seikka, jota kaipaan syksyllä ja talvella. Tai kunnes tammikuun lopulla työnnän ensimmäiset siemenet multaan, aloitan alusta ja kasvatan taas ihan liikaa taimia – vain koska tunnen siihen pakottavaa tarvetta.

Ulkona pauhasi välillä ukkonen ja vettä tuli kuin siitä kuuluisasta peräsimestä, mutta oikeastaan oli aika ihanaa viettää iltaa sisällä ja polttaa kynttilöitä. Ei se syksyn tuleminen ehkä olekaan niin paha juttu, kun muistaa välillä juhlia ja olla sosiaalinen.

Klaaran kanssa pelastettiin jo päivällä sateen kourista kolme maljakollista daalioita. Koti oli siis aika helppo laittaa juhlavampaan kuntoon, eikä varsinaisia rapukoristeita tarvita. Meidän uusi pöytä on vielä edellistä reilut kymmenen senttiä leveämpi ja nyt tuli testattua hyvin tuokin ominaisuus. Kaikista kulhoista, laseista ja lautasista huolimatta pöytään olisi enemmänkin syöjiä.

Neljän aikuisen ja neljän lapsen voimin tuhosimme 80 rapua ja siinä kohtaa kun pienemmille lapsille annettiin lupa poistua pöydästä, keko oli vielä lähes koskematon. Viimeisten kahdeksan kohdalla tehtiin tasajako ja jokainen uhrautui vielä kahteen. Vatsa täysinäisenä ja peukalot hellinä oli kiva ihan vain köllötellä sohvalla, divaanilla ja nojatuoleissa. Parin viinilasillisen ja tuhdin olon myötä väsy tuli arkisen aikaisin, ja untenmailla oltiin jo ennen puolta yötä. Mutta tällainen juhliminen sopii mulle just hyvin! Ja ensi vuonna on taas meidän vuoro olla vieraita. Rapunälkä on onneksi hetkeksi selätetty!

Sunnuntai-illan ohjelmassa ainakin joku Agatha Christie -pätkä ja mukava asento sohvalla. Huomenna sitten taas virkeänä arkeen.

Olin ehtinyt kesän aikana unohtamaan kuinka suuri merkitys uutisoinnilla oli omaan hyvinvointiini. Tai pikemminkin sillä, kun päätin keväällä tietoisesti vähentää koronauutisten lukemista. En mennyt kuplaan enkä tynnyriin, ihan vain säännöstelin silmilleni pääsevää uutismassaa ja luin valikoiden. Nyt arjen alettua ja otsikoiden suurentuessa olin kupsahtaa vanhaan kuoppaan. Skenaarioihin, erilaisiin arvailuihin ja jatkuviin, toisistaan poikkeaviin yhteenvetoihin. Ja olihan se helppoa, kun joka tuutista alkoi taas satamaan samaa räntää.

Huomaan, että ihmisten mielissä epätietoisuudella on nyt iso osa. Myös jossittelu on raivannut paikkansa ja tuonut mukanaan skeptisyyden. Kannattaako, jos ei kuitenkaan. Viitsiikö, kun ei kuitenkaan toteudu. Onko mitään järkeä, jos kuitenkin… Näitä mahtuu nyt arkeen monessakin mielessä ja ikävä kyllä, ne ovat yleensä kaikki kovin negatiivisia ajatuksia elämästä ja tulevaisuudesta. Vievät voimia ja valitettavasti myös melko helposti ilon tekemisestä. Pelko ja epävarmuus ovat toki molemmat inhimillisiä tunteita. Niille ei vain saisi antaa liian isoa sijaa elämästä. Sillä epävarmimmassa ja pelottavimmassakin  elämäntilanteessa on aina jotakin varmaa ja turvallista. Jotakin mihin luottaa ja minkä avulla luottaa tulevaisuuteen.

Se, mikä kenellekin luo turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta on hyvin objektiivinen juttu. Joillekin se on usko, toisille rakkaus ja joillekin vain ihan tavalliset rutiinit. Kun olo on epävarma tai tulevaisuus pelottava, lääkettä ei kannata lähteä merta edemmäs noutamaan, sillä melko usein se on siinä ihan lähellä. Niin tavallisena ja arkisena, että meinaa jäädä miltei huomaamatta.

Vaikka kuulun arjen ylistäjiin ihan normaalitilassakin, koen, että uutistulvan keskellä arjelle kannattaa antaa vielä isompi rooli. Vaali, hoivaa ja kasvata – pätevät kaikki tähän oikein hyvin. Tieto siitä, että arki pysyy, olosuhteista huolimatta, kannustaa myös panostamaan itse arjen sisältöön. Mielekkyyteen ja innostavuuteen. Millaisesta arjesta minä pidän. Mitä arkeni kaipaa ja mistä sen soisi luopuvan. Kaikkeen emme pysty vaikuttamaan, mutta äärimmäiseen moneen asiaan kyllä. Avaimet on omassa taskussa, pitää vain uskaltaa käyttää niitä.

Tällä hetkellä omaa arkeani kultaa aikaiset aamut ja kaunis luonto. Yhteiset ateriat, päivän kiireettömät kahvi- ja teehetket, puutarhassa oleilu, kasvihuone, daaliat, hiljaisuus ja illan joutilas tunti vaikkapa neuloen tai kirjan parissa. Huomaan tarvitsevani enemmän liikuntaa ja enemmän järjestystä ympärilleni, joten yritän mahduttaa myös niitä arkeeni jatkuvasti enemmän. Ylipäätään asioita jotka tekevat elämästä mielekästä. Asioita, jotka ovat just mulle itselleni niitä hyvän elämän kannalta tärkeitä juttuja ja jotka auttavat luottamaan myös tulevaisuuteen. Ja koska kaikkea ei kuitenkaan pysty on jostain myös luovuttava. Tällä hetkellä se pois karsittava on liika uutisten lukeminen, jossittelu ja negatiivinen ajattelu tulevaisuudesta.