>
Tästä lähdettiin:
Takana valvottu yö; Sairas lapsi, kolmet pissavahingot, kolme koneellista pyykkiä, lohduttamista ja paijaamista.
Päivän tehtävä: Aja yhdeksäksi Turkuun, osta hautajaisvaatteet kolmessa tunnissa, kiirehdi kotiin siivoamaan.
Lähtökohtaisesti ei siis mikään rentouttava shoppailupäivä tyttöjen kesken (seurana mies, jonka mielestä kaikki näyttää
ihan kivalta).
Väsynyt ja nuutunut olo ei todellakaan piristy ostamalla suruvaatteita – nytpä tiedän senkin.
Ajatuksena oli hankkia klassinen musta kotelomekko. Lähinnä ajattelin, että vain ”haen” sen kaupasta, ja palaan kotiin. Vaatekaapissa on mustan perus kotelomekon mentävä kolo, ja nyt sen täydentäminen olisi käynyt ikään kuin luonnollisesti. Vaan ei.
Ensimmäinen tunti stockalla; Ei kokoja, ei oikeaa mallia tai pituutta. Se on tämä pitkän ihmisen vitsaus: Näytät erään ”alan” ammattilaiselta tylsä ja klassinenkin puku ylläsi. Totesin vesirajamitan olevan vain iloisia leskiä varten, ja jatkoin matkaa tyhjin käsin.
Sitten alkoikin varsinainen alamäki. Tässä vaiheessa olin jo aikoja sitten lakannut edes katsomasta hintalappuun. ”Hinnalla millä hyvänsä” oli mantrani. Helmanpituudet kuitenkin vain lyhenivät, pienet koot olivat loppuunmyytyjä tai vain viallisia. Ylipäätään, koitin hametta tai mekkoa (housuja turha edes yrittää löytää päivässä), oli kaikki pienet koot ratkenneet jostain. Siis täh! Yrittääkö jengi ihan oikeasti ahtautua pukukopissa kolme numeroa liian pieneen hameeseen, rikkovat sen ja kiikuttavat takaisin rekkiin. Zaralla näytti olevan täysin yleinen vitsaus. Ei yhtään ehjää klassista hametta koossani. En yksinkertaisesti pysty käsittämään!
Lopulta vaatteet löytyivät. Ei ihan sitä, mitä lähdettiin hakemaan, mutta menkööt. Parkkiaikaa jäi pari minuuttia, eli aikataulukin piti loistavasti. Tosin Niilolle piti myös vain ”napata” jostain siistit tummat housut, mutta arvannette kuinka siinä kävi. Pujoteltuani pienten mekkojen, hameiden ja farkkuleggareiden ohi, totesin, että poikien alapää verhoillaan tähän aikaan vuodesta joko ulkohousuilla tai farkuilla. Sapettihan sekin!
Mutta selvittiinpä vain tästäkin päivästä. Tässä pieni tuhiseva potilas kainalossani, pystyn melkein unohtamaan tämänkin koettelemuksen. Tosin ne tuhisevan potilaan housut ovat vielä kysymysmerkki…
Ja vaikka olisi varsin luonnollista, että kaiken mustan sovittamisen jälkeen näkisin punaista, taidan silti päätyä laajentamaan sitä mustaa perusvaatevarastoa.
Eli Santanan tahtiin täällä pohdin, milloin olisin jälleen henkisesti valmis sovituskoppiin. Tuskin kuitenkaan ihan lähiaikoina!
Taas yhtä kokemusta rikkaampana toivottelen teille leppoisaa iltaa….
***
