Olen aina ollut jollakin tapaa todella herkkä. Tunneihminen, joka ajattelee ihan liikaa, kuulemma.

Viimeksi kuluneet kuukaudet ovat ravistelleet tunteitani niin hyvässä kuin pahassakin. Olen, jos nyt en ihan oikonaan vollottanut, niin pyyhkinyt silmäkulmiani lähes päivittäin. Iloa, surua, mutta enimmäkseen liikutusta.

Äitinä tämä kesä on ollut tunnetasolla kovinkin voimakas. Katson lastani, joka on venähtänyt pituutta, oppinut uusia taitoja, laajentanut sanavarastoaan, saanut ystäviä, innostunut, pettynyt  – kasvanut.

Liikutuksen pyörät lähtivät hurjaan vauhtiin toukokuussa. Musiikkileikkikoulun kevätjuhlassa pyyhin salaa kyyneleitäni tyttäreni mekkoon, kun lasten opettaja jätti hyvästejä uuden edessä. Toinen tunnemyllerys tuli päiväkodilla, ja tuolloin huomasin, että esikoiseni on perinyt äitinsä herkkyyden.

Vaikka olenkin ollut lasten kanssa kotona, esikoinen on totutellut ryhmässä olemista päiväkodilla. Nuo pari hoitopäivää viikossa kävivät jatkuvasti arvokkaammiksi, ja päiväkodista kasvoi tärkeä pala arkea. Turtlesit, autot ja lentsikat – pokien juttuja. Leikkejä, joihin en itse pystynyt heittäytymään. Tuli kutsuja kaverisynttäreille, juhlia ja retkiä. Tärkeintä kuitenkin ystävät ja leikkikaverit. Se tavallinen päivä.
Päiväkodilla oli suuri merkitys myös meille vanhemmille. Saimme tukea ja apua asioihin, joiden kanssa tunsimme olevamme ”yksin”.

Kesäloman alettua, tuli aika hyvästellä päiväkodin tutut tädit. Halata ja hiuakan vuodattaa kyyneleitäkin. Hyvästejen jälkeen istuimme pojan kanssa autossa, siinä päiväkodin parkkipaikalla, ja itkimme molemmat valtoimenaan. Niin samanlaisia, äiti ja poika. Siinä me halasimme surkeina molemmat toisiamme, kuin maailmanlopun edessä.
Tuolloin päätin, etten ota aihetta eskari puheeksi vähään aikaan, vaan keskitymme kesään ja lomaan. Muutamaan kertaan olemme käyneet keskustelun siitä, ettei päiväkotiin voi enää palata. Ollaan muisteltu vanhoja ja katseltu piirustuksia, ja muita päiväkodissa syntyneitä aarteita. Pääsääntöisesti kesä on kuitenkin mennyt rennoissa ja iloisissa merkeissä.

Kesän mittaan esikoulun aloitus, ja kaikki siihen liittyvä, on kääntynyt kivaksi ja jännäksi. Viimeiset pari viikkoa olemme laskeneet öitä. Tänään niitä on enää yksi jäljellä. Pienen miehen into ja reippaus liikuttaa äitiä. Eihän äidin sovi vetistellä, jos lapsikin on noin reipas!
Vaan kuinka siinä kävikään; Sen sijaan, että olisin eilen illalla nauttinut viileästä maakuupaikastani, pyyhinkin kyyneleitäni untuvapeittoni reunaan. Arki koittaa, ja samalla loppuu yksi aikakausi elämästä. Olenko ollut hyvä, tehnyt kaikkeni – ollut riittävän hyvä äiti? Ajatuksia, joita risteilee väkisinkin päässäni.

Entä se herkkyys sitten? ”Äiti, entä jos multa pääseekin itku?”

Voi, eihän sillä ole väliä! Mielummin herkkä ja tunteva, kuin kylmä ja katkera.

Eilinen ilta oli todellakin omaa luokkaansa, erilainen, erityinen, ja kyllä, paras pitkiin aikoihin!
Mieleni syövereissä tosin kamppailin pitkään jälkimmäisen väittämän kanssa; Onko todellakin lupa nauttia siitä, että on yksin!

Yksin kotona on jotakin, jota tapahtuu mulle todella harvoin. Välillä tuntuu, että ei tyyliin koskaan. Toki nytkin Alma oli seurassani, mutta laillani koira tuntui vain nauttivan hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta.
Illan kulku ei ollut mitenkään etukäteen suunniteltu, melko spontaani ratkaisu mieheltäni ottaa lapset mukaansa. Molemmat. Päässäni raivosi hetken valtava ajatusmyrsky; Mitä minä sitten teen? Yksin olisi hyvä tyhjentää lasten vaatekaapit, ja viikata vaatteet siisteiksi pinoiksi. Yksin olisi loistava hetki pestä lattiat ja antaa niiden kuivua rauhassa. Myös ikkunoiden peseminen voisi sujua joutuisammin kun saisi työrauhan, tai lenkille voisi lähteä just nyt, ja olla ihan niin pitkään kuin haluaa.
Tätä harvinaisuutta en kuitenkaan halunnut käyttää mihinkään noin arkiseen. Koiran kanssa tyhjennysreissu, pionit maljakkoon ja sipulinvarsia päivälliseen. Päivälliseen, jonka syön yksin – ihan rauhassa ja nauttien.

Ja syötyäni minä nautin! Nautin siitä, että kukaan ei pyytänyt eikä kukaan vaatinut. Makasin sohvalla ja tartuin kirjaan, jonka siskoni lainasi minulle joskus vuosi (tai kaksi) sitten. Olen ylipäätään lukenut kirjan viimeksi noin vuosi sitten, kesää elettiin silloinkin. Mielessäni kävi painua kirjan kanssa ilta-aurinkoon, mutta pelkäsin kaikkien tekemättömien puutarhatöiden häiritsevän rauhaani, ja päätin vetää verhot ikkunan eteen ja unohtaa hetkeksi lopputtoman työlistani.
Ja, siinä minä sitten makasin, reilut pari tuntia sohvalla, ihan rauhassa, ja juuri siinä asennossa, joka tuntui parhaalta.

Ja, voi että, miten oman kodin tunnelmaa oli ihana haistella, kuunnella ääniä, pieniä narahduksia ja ohi ajavien autojen valtavalta tuntuvaa jyrinää. Muistelin sitä, miten olen aina nauttinut hiljaisuudesta, yksinolemisesta, ja mietin, miten tärkeää se ihmiselle todellakin on. Olla yksin, ja omassa seurassaan, omasta tahdostaan ja vapaaehtoisesti. Levätä ja lepuuttaa aistejaan.

Kenties poden huonoa omaatuntoa eilisen tunteistani, ja ehkä juuri siitä syystä kirjoitan asiasta tänne. Tai kenties vain olen iloinen ja tyytyväinen minilomastani, rentoutunut ja voimaantunut. Päätin joka tapauksessa antaa itselleni luvan nauttia. Nauttia yksinolosta ja omasta seurastani. Päätin myös järjestää vastaavan hetken itselleni johonkin lähitulevaisuuteen. Varastaa jostakin aikaa itselleni ja ehdottomasti olla yksin kotona. Mikä siinä sitten niin taianomaista onkin…

Ihanaa sateenraikastamaa torstaita!

Olen saanut tämän vuoden puolella useammankin kommentin, jossa mainitaan, että näytän nykyään jotenkin onnellisemmalta. Kiva tottakai kuulla tuollaista, mutta sitten tulee väkisinkin miettineeksi, että miksi. Olenko jotenkin onnellisempi, kuin esimerkiksi vuosi sitten, tai vaikka syksyllä? Miten elämä on muuttunut, onko onnenaiheita jotenkin enemmän, vai johtuuko kaikki vain hymystä?

Jos nyt oikein kriittisesti katselee elämää, niin onhan tähän vuoteen mahtunut erilaista kriisiä itsestään ja elämästään. On ollut kolmenkympin kriisiä ja kriisiä omasta suurentuneesta vartalosta. Kriisiä vanhenemisesta, ja ties mistä sitä nyt ihminen voikin kriiseillä. Mutta onko nuo nyt varsinaisia kriisejä sitten ollenkaan?
Kieli on siinä mielessä hassu, että se ei erota ulkonäkökriisiä ja nälänhätää. Ehkä nämä yksilön kriisit kuten ikä, vanheneminen ja juurikin se ulkonäkö, ovat kasvuprosesseja enemmänkin kuin kriisejä. Vaiheita, joissa omaa minäkuvaa katsellaan kriittisesti, muistellaan aikaa taaksepäin ja yritetään arvailla tulevaa. Samoin kuin surutyössä, on tälläisessäkin kasvutilanteessa omat vaiheensa, mutta suurimman paniikin ja ketutuksen jälkeen, ihminen alkaa sopeuttamaan itseään ja löytää uuden tavan tarkastella ympäröivää maailmaa ja itseään. Tärkeintä on hyväksyä myös se, että jokaisella vaiheella on tarkoituksensa.

Ehkä onnellisuudessa on kyse juuri tästä. Että kulkee läpi asioiden ja käsittelee ne sisällään. Hyväksyy ajankulun ja asioiden muuttumisen, ja oppii näkemään niissä sen valoisamman puolen. Tärkeimpänä ehkä kuitenkin tilanteen hyvien puolien etsiminen niiden huonojen sijaan!

Puhutaan sisäisestä rauhasta, ja allekirjoitan sen täysin. Ehkä juuri ikä on opettanut asioiden katselemiseen uuden tavan. Olen oppinut, että moni asia on elämässä hurjasti helpompi, kun ei taistele vastaan, vaan yrittää sopeutua. On huomattavasti hedelmällisempää nähdä itsensä voittajana, kuin häviäjänä.

Toki mieli oikkuilee, ja kaikilla on joskus huonojakin päiviä. Esimerkiksi itse olin tänään hetkellisesti hyvinkin ärsyyntynyt ja vihainenkin, kun totesin jälleen omistavani vaatehuoneellisen liian pieniä vaatteita. Itsensä sättiminen on välillä kai ihan normaalia, mutta kyllä elämä maistuu mukavammalle ja keveämälle, kun keskittyy muihin tunteisiin. Yritää nähdä asiat positiivisessa valossa ja löytää niistä aina jotakin hyvää.

Voisiko onnellisuus siis olla tätä? Ehkä.

Tänään olen ainakin onnellinen hiukan viileämmästä säästä. Tuntuu kotitöiden tekeminenkin inhimillisemmältä, ja yläkerran makuuhuoneetkin viilentyvät edes hiukan! 🙂