Remontti on edennyt, ja koti on edustavammassa kunnossa. Sitten, kun lapset ovat hiukan isompia, rästihommat tehty, ulkoiset tavoitteet saavutettu, uutta opittu ja vanhasta päästy yli. Sitten, kun on enemmän aikaa, olen saavuttanut päämääräni tai ehdin keskittyä haluamaani.

Millään tavalla yleistämättä, luulen, että siellä ruudun toisella puolellakin on kaltaisiani sitten kun -ajattelijoita. Elämälle asetetaan välitavoitteita ja etappeja, katse pidetään tulevaisuudessa ja odotetaan sitä oikeaa hetkeä. ”Kyllä se siitä, sitten kun nämä muut jutut on vain saatu alta pois”.

Olen viimepäivinä katsellut ja tarkastellut tapaani ajatella asioita – suhtautua tulevaan. Olkoon kyse mitättömän pienestä seikasta, tai useamman vuoden rupeamasta, huomaan eläväni tulevassa. En tässä hetkessä, vaan siinä sitten kun -ajassa. Carpe diem  toitotetaan joka puolella, mutta huomaan, että  tähän hemmetin hetkeen tarttuminen on itse asiassa erittäin vaikeaa. Tai joo, mä tartun siihen hetkeen sitten, kun olen saanut tämän kaaoksen ensin pois alta ja univelat kuitattua.

Määrätietoisessa pyrkimisessä eteenpäin välitavoitteilla on suuri merkitys. Hyviä esimerkkejä vaikkapa opiskelu, painonpudotus ja urakehitys. Mutta entä se ihan tavallinen elämä? Että nautin vasta, kun jotain muuta on saatu suoritettua. Suoritan vasta, kun häiritsevät tekijät on minimoitu. Pahin mahdollinen skenaario on samaan aikaan melko todennäköinenkin; Sitten kun saattaa olla liian myöhään!

Elämä on matka, ei määränpää, sanoo toinen viisaus. Tällä kai tarkoitetaan sitä, että jokainen päivä on arvokas sellaisenaan, jokainen hetki tärkeä kaikkine parannusmahdollisuuksineen. Että elämä ei tule päättymään täydelliseen hetkeen, jolloin kaikki palaset olisivat kauniisti järjestyksessä, vaan palapeliä kasataan läpi elämän, eikä se tule koskaan olemaan valmis. Ei kai kukaan voi oikeasti tuntea tarvetta onnensa panttaamiseen, vaan jokainen haluaisi olla onnellinen juuri nyt! Silti koskaan ei, ikään kuin, ole tarpeeksi hyvin – aina olisi parantamisen varaa.

Tyytyväisyys tappaa kehityksen, taisi olla isona otsikkona jossain Fitnesstukun lehden kannessa. Totta, kehonmuokkauksessa (tai -rakennuksessa) niin kai oikeasti onkin, mutta voiko otsikkoa siirtää koko elämän ylle. Että jos nyt olisi tyytyväinen elämäänsä, ei koskaan muka voisi saavuttaa enempää? Uskallan epäillä. Ja, uskallan jopa epäillä, että asia on täysin päinvastoin!

Olen pari päivää yrittänyt tietoisesti eroon sitten kun -ajattelusta. Tietoisesti miettinyt jokaisen valintani ja tekemäni työn kohdalla, että tämä on tässä ja nyt, ja teen tämän, koska elän tässä hetkessä. Voin haaveilla ja unelmoida tulevasta, mutta juuri tämä on hyvää, ja parasta mahdollista tähän hetkeen. Ja, tiedättekös? Olen ollut nämä pari päivää tyytyväisempi elämääni, kuin olen ollut pitkiin aikoihin. Tuntuu, että ehdin enemmän ja pysyn paremmalla tuulella. Ihan tavallisia juttuja; Miksi pantata ikkunoiden pesua johonkin remontin valmistumisen aikaan, kun voisin nytkin nauttia puhtaista maisemista. Tai miksi ajatella, että annan aikaani enemmän vaikka parisuhteelle, kun molemmat lapset ovat omatoimisempia, ja itselleni jää paremmin aikaa. Jos jokin asia saa sinut iloiseksi, tee se nyt! Pahimmassa tapauksessa et koskaan ehdi nauttia elämästä, kun siirrät kaiken tulevaisuuteen!

Uskon itse siihen, että jokainen voi omilla ajatuksillaan ja toimillaan muutta elämänsä suunnan ja tehdä itsensä onnelliseksi. En kuitenkaan usko, että se on helppoa tai tapahtuu parissa päivässä. En tarkoita, että sitten kun, pitäisi vaihtaa nyt tai ei koskaan -ajatukseen. Mutta, noiden kahdenkin väliltä löytyy kompromisseja.

Oli miten oli, suraavaksi on kuitenkin vuorossa muskari! Aurinko paistaa ja kaikki on hyvin. Juuri nyt, ja juuri tänään, se on tärkeintä!

Kesällä tuli kuluneeksi viisi vuotta, siitä kun tämä blogi sai alkunsa. Juhlan kunniaksi olisin tietysti voinut leipasta kakun, järjestää kivan arvonnan blogiin ja kiittää vuolaasti teitä kaikkia lukijoitani. Niinhän mun olisi pitänytkin tehdä! En kuitenkaan tehnyt. Sitä vastoin asia jäi pyörimään päähäni. Viisi vuotta – niin paljon ajatuksia ja tunteita.

Aloittaessani bloggaamisen koko blogimaailma oli jotakin aivan muuta. Suomessa blogit olivat uusi juttu, vähän kuin roolipelit aikoinaan; Melkein kaikiki oli kuullut niistä, mutta touhu kiinnosti harvoja ja vielä harvemmat tiesivät, mistä koko jutussa oli oikein kyse. Median ja markkinoinnin ammattilaiset toki olivat tietoisia blogien kehityksestä ulkomailla, mutta tälläinen tavallinen tallaaja ei osaanut villeimmmissä unissaankaan ennustaa, mihin tämä kaikki vielä johtaa. Viidessä vuodessa olen kuitenkin päässyt melko läheltä seuraamaan, miten sosiaalinen media, blogit ja markkinointi sekä mainonta ovat kokeneet valtavan murroksen. Paluuta vanhaan ei ole, maailma on muuttunut.

Varsinaisesti Uusi Kuu -blogi on perustettu jo kuusi vuotta sitten, mutta osaamattomuuteni vuoksi asia ei edennyt ennen heinäkuuta 2009. Siitä, miten kaikki sai lopulta tuolloin alkunsa, on olemassa kaksi tarinaa. Se siloitellumpi veriso, jonka olen kertonut julkisesti lehtihaastatteluissa, ja sitten se hiukan karumpi totuus, jonka tietävät vain harvat ja valitut:
Heinäkuussa 2009 olimme asuneet uudessa kodissamme kuukauden. Uusi kotikaupunki tuntui kuukauden jälkeen edelleen vieraalta, samoin kaikki ihmiset, joiden automaattisesti oletin kuitenkin tuntevan toisensa. Tässäkin mielessä blogille aikoinaan varaamani osoite tuntui enemmän kuin oikealta; Hetkittäin tuntui, kuin olisin muuttanut Blair Wateriin!
Sen sijaan, että olisin kuitenkaan ollut pieni runotyttö, olin tuore vaimo, ja äiti pienelle seitsemän kuukauden ikäiselle pojalleni. Olin 25-vuotias, naimisissa, äiti ja remontoimme omaa omakotitaloa. Ulkoisesti asiat olivat hyvin, elin unelmaani ja olin saavuttanut elämässä asioita, joihin en ollut koskaan uskonut yltäväni. Silti sisälläni oli tyhjää, elämäni oli yksinäistä ja voimani hiipuivat taistellessani synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Ulospäin halusin näyttää iloiselta ja onnelliselta, mutta sisälläni oli aukko, joka veti mieltäni takaisin sairauteeni. Kun elämä tuntui kaaokselta, syömishäiriöni otti vallan, ja jokaisesta suupalasta ja jokaisesta grammasta tuli viholliseni. Halusin hallita ongelmiani, ja se hallitsemisen tunne, jonka sain sairauteni kautta tuntui hetkellisesti auttavan.

Heinäkuussa 2009 koin jonkinlaisen herätyksen. Oli aivan tavallinen päivä, lapsi nukkuin vaunuissa päiväuniaan, ja minä kulutin aikaani netissä surffaillen. Olin löytänyt teinityttöjen pro ana -blogeja ja käytin aikaani lukien, miten muutkin yrittivät elää syömättä. Välittämättä siitä, että en ollut itse enää teinityttö ja sairaus mitä todennäköisemmin veisi myös hengen. Jotain kuitenkin tapahtui sinä päivänä. En edelleenkään tiedä mitä, tai mistä se ajatus tuli, mutta tuolloin päätin, että nyt saa riittää! Olin sentään äti, vastuussa paitsi omasta terveydestäni, myös lapseni tulevaisuudesta!
Tuona samaisena päivänä opettelin viimein siirtämään kuvia ylioppilaslahjaksi saamastani digipokkarista tietokoneelle. Asia, jota olin yrittänyt opetella jo muutaman vuoden. Opettelin myös käyttämään bloggeria. Asia, joka oli viimeisen vuoden tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Opin, että halutessaan ihminen pystyy ihmeellisiin tekoihin!
Ja siitä se kaikki sitten alkoi, päätöksestä nähdä elämässä kaunista ja löytää arjesta hyvää.
Voitte varmasti uskoa, että tuota päätöstä en ole katunut. Jossain määrin voin ehkä jopa todeta, että blogi pelasti henkeni!

Viidessä vuodessa elämä on muuttunut. Koti on vaihtunut, minä olen kasvanut kahden lapsen äidiksi. Kaksvitosesta tuli kolmekymppinen. Nuo ovat kaikki ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttavat blogini sisältöön, mutta se sama Emilia on tuottanut nämä kaikki lähes 1500 postausta. Haluten nähdä elämässä hyvää ja arjessa kaunista.

Lämminhenkinen lifestyle blogi!
Näin vastasin pari viikkoa sitten, kun piti nopeasti luonnehtia blogiani. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, vaikka koen, että olen ehkä vuosien mittaan paininutkin sen kysymyksen kanssa, mihin kategoriaan blogini kuuluu. Sanat vain ryöpsähtivät suustani, ja kun myöhemmin mietin sanomaani, tajusin, että ehkä se tosiaan riittää. Ehkä blogini ei tarvitsekaan sen selvempiä raameja. Annan pieniä paloja elämästäni, jossa välillä keskiössä on sisustus ja remontti, välillä oma hyvä olo, ja pääosassa ihan tavallinen arki.
Muistan jokunen vuosi sitten lukeneeni jostakin keskustelupalstalta kirjoituksen, jossa kummasteltiin blogiani. Että kun se bloggaaja on ihan tavis. Sillä on henkkamaukan vaatteita ja Ikean huonekaluja. Totta, olen todellakin ihan tavis! Käytän samoja (ketjuliikkeistäkin ostettuja) vaatteita vuodesta toiseen, ja meillä on Ikean huonekaluja. Haaveilen ja unelmoin aika tavallisista asioista, ja elämäni tähtihetket olen tainnut kulkea pääosin villasukissa – Louboutinien sijaan.

Törmään usein kysymykseen, alkaako se koskaan tuntua työltä? Kysymyksen asettelulla kai tarkoitetaan, onko bloggaamisen ilo haihtunut vuosien varrella. Ei, se ei ole haihtunut minnekään, vaikka kyllä, pidän bloggaamista myös työnä. Noudatan kirjallista sopimusta, saan työstäni rahallisen korvauksen ja maksan veroni kuten kuka tahansa muukin. Näin ollen se kai täyttää kaikki työksi kutsumisen kriteerit. Taloudellisesti bloggaaminen on mahdollistanut läsnäoloni lapsille, joten itselleni tämä ei edes ole sivutuloa. Silti koen enemmän olevani äiti kuin bloggaaja. Vaikka äitiys ja kotiäitiys eivät palkkapussissa tunnukaan, koen työni äitinä tärkeämmäksi; kiireisenä päivänä voin jättää blogipostauksen kyllä tekemättä, mutta lapset tarvitsevat kaksi lämmintä ateriaa päivässä, turvallisen kodin, ulkoilua ja vaatetta ylleen.
Entä puolison tuki?
Koen saaneeni mieheltäni tukea ja ymmärrystä bloggaamisen kanssa. Mieheni on paras tsempparini silloin joskus kun rimakauhu yllättää tai tunnen olevani lukossa, ja hän myös tietää, miten tärkeää tämä minulle on. Ehkä parasta on juuri se, että meillä molemmilla on työ, joka on kasvanut harrastuksesta. Aina ei ehkä jaksaisi, mutta se hyvä olo, jonka tekemisestä saa, pitää meidät onnellisena. Koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä jotakin itselleni näin merkityksellistä, ja toivon todella, että jokainen saisi kokea sen saman työnilon, tulkoot se sitten musiikista, bloggaamisesta tai mistä tahansa.

Nettipäiväkirja.
Niin taidettiin vielä viisi vuotta sitten jossain luonnehtia blogeja. Sinänsä harhaan johtava nimitys, että tuskin kukaan omilla kasvoillaan jakaa päiväkirjaansa julki. Historiallisestikaan en pysty luomaan mitään niin merkittäväää, kuin esimerkiksi Anne Frank, ja toisaalta pidän henkilökohtaisen elämäni henkilökohtaisena. Taviksena painin elämässäni ihan tavallisten ongelmien kanssa enkä koe kenenkään kannalta hedelmällisenä jakaa huoliani julki. Esimerkiksi lapset esiintyvät blogissani lapsina omilla nimillään, mutta lasteni kasvu, kehitys ja terveys eivät ole aiheita, joista kokisin olevani oikeutettu kirjoittamaan. Sama pätee ympärilläni oleviin ihmisiin, heillä on oikeus ykistyisyyteensä. Silti kaiken pinnan alla on on olemassa myös se päiväkirja. Se ei aukea teille, mutta itselleni rivien väliin on tallentunut paljon muistoja. Yhtälailla myös kuvien joukkoon, enemmän kuitenkin niiden rajausten ulkopuolelle. Blogini alkutaipaleen postauksia olen myöhemmin sensuroinut teiltä, ne kun eivät olleet tarkoitettuja näin suurelle yleisölle, ja pitivät sisällään enemmän sitä henkilökohtaista ja kanssaeläjieni elämää. Itselläni jokainen teksti on kuitenkin tallessa, vaikka en silti mielelläni itsekään palaa lukemaan noita ensimmäisiä kirjoituksia.

En osaa arvioida, kuinka moni teistä jaksoi kahlata tekstini loppuun, mutta teille, jotka siitä selvisitte haluan lausua kiitokseni. Blogi on vuorovaikutusta bloggaajan ja lukijan välillä. Blogi on ollut itselleni pelastus, vertaistuki ja henkireikä, mutta ilman teitä se kaikki olisi ehkä jäänyt kokematta.  Kovin pieni ja merkityksetönkin juttu voi kääntää elämän oikeaan suuntaan, ja itselleni niin kävi blogin myötä. Olen saanut uudet silmät, taidon nähdä hyvää ja kaunista. Kaunista ja hyvää olen oppinut näkemään paitsi arjessa ja itsessäni, myös ruuassa. Minä ja elämäni, me olemme muuttuneet vuosien varrella.

Niinpä uskon, että halutessaan jokaiselle päivälle voi itse maalata kultareunukset. Kiitos, että olette auttaneet siinä minua!

Kuvituksena kuvia vuosien varrelta. Muistoja nekin.

Koti – Helsinki – Koti.
Siinä tämän päivän ohjelma. ”Käväisin” Indiedaysin toimistolla, mutta valitettavasti nämä käväisyt vaativat sen kuusi ja puoli tuntia autossa istumista. Peppu on puutunut, ja jalat muuten vain levottomat. Olen ihminen, jota ei tosiaan ole luotu istumaan paikallaan koko päivää! No, mutta kiva päivähän se kuitenkin oli, ja antoi taas mukavasti vaihtelua arkeen! Bonuksena siinä Bulevardilla kävellessä matkanvarrelle osuu aina Nougat. Ja, tietysti jotain kotiinviemistä tarttui taas käpälään.

Tällä kertaa kävi tuuri, ja bussiaikataulut menivät ihan nappiin. Siinä kädet täynnä soitin miehelleni, ja pyysin häntä tarkistamaan seuraavan lähtevän auton aikataulut. Juoksuksi se meni, mutta pääsin nopeammalle vuorolle nipinnapin ja säästin illastani yhden arvokkaan tunnin. Ja, säästyin samalla myös sateelta! Tosin jäi vähän ikävä tunne, kun jouduin puolijuoksussa huikkaamaan moit Tuirelle, joka käveli vastaan. Niin harvoin, kun sitä sattuu törmäämään tuttuihin.

Koska kello on taas pirissyt ennen viittä, ja päivän ateriat on tullut korvattua proteiinipatukalla, suuntaan nyt iltapalapöytään, ja siitä kohtalaisen hyvällä aikataululla nukkumaan.
Palaan taas huomenna!

Tunnelmallista sadepäivän iltaa!