Hiphei, se olisi perjantai, ja samalla tammikuukin vetää melkein viimeisiään.

Itse olen ollut tämän viikon hyvin tapaturma-altis. Tai no, sellainen mä taidan olla aina. Nyt vain todisteena mustunut jalka. Kroppani oikea puli on nimittän lonkasta nilkkaan tummansinisten mustelmien peittämä. Vaikka tässä kohtaa vuotta on ihan normaalia kaatuilla jäisillä pihoilla, minä itse vedin matalaksi ihan omissa rappusissa, ja siis sisällä. Keskiviikko iltana kannoin Klaaraa ihan normaalisti yläkertaan nukkumaan, kunnes jalat lähtivät alta. Astuin kai vain huonosti rapun reunalle, ja villasukka luisti alta. Sen verran äidinvaiston tuomia refleksejä, että sekunnin murto-osassa tajusin, että en voi irroittaa käsiäni lapsesta ja ottaa tukea. Niinpä annoin mennä suoraan lonkalleni, kädet ylhäällä tyttöä pidellen. Klaara ei edes hipaissut rappusia, mutta itselläni on kivat askelman raidat nyt muistona tuostakin kaatumisesta. Onni onnettomuudessa, pahemminkin olisi voinut käydä.

Luonnettani kuvaa hyvin se, että kerrasta ei tuo varovaisuus paininut kaaliin, vaan krompsin vielä eilenkin samoissa rapuissa. Niin oli kiire vintille, että ”unohdin” astua kaksi viimeistä askelmaa. Siihen sitten lensin tömähtävän etukenon kautta naamalleni rappujen yläpäähän. Farkkujen polveen tuli valkoinen läntti, ja yläkerran aulan valkoiseen lattiaan puolestaan tummansininen.

Olen todellakin ihminen, joka onnistuu krompsimaan lähes missä tahansa. Harva onnistuu jättämään päätäänkään auton oven väliin, mutta minäpä olen onnistunut siinäkin. Vaatii siis jonkinlaista huumoria katsoa vierestä, miten onnistun kerta toisensa jälkeen kaatumaan nenälleni. Täytyy myöntää, että viihdettä olen tarjoillut läheisilleni, tosin lapsena jonkinveran myös huolta ja murhetta vanhemmilleni.

Tänään tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta siitä kun mieheni kosi minua. Kihlajaispäivä siis! Jospa koittaisi juhlan kunniaksi pysyä pystyssä! 🙂

Mukavaa perjantaita ja ihanaa viikonlopun aloitusta!

Heippa!

Mitenkäs teidän uuden vuoden tavoitteet ja lupaukset? Alkaa tammikuun puoliväli lähestyä, ja mietin, olenko ainoa, joka ei ole vielä oikein saanut jutusta kiinni? Sokeriton tammikuukin vaihtui sokerittomaan kymmeneen päivään, mutta sitä en jaksa murehtia. Tulin siihen tulokseen, että olen paljon iloisempi ihminen, kun saan välillä suklaata. Enemmänkin harmittaa, että tavoittelemani pidemmät yöunet eivät oikein ota tuulta purjeisiinsa. Hitto, että onkin vaikeaa kömpiä ajoissa nukkumaan. Pitää muka rentoutua ensin. No, tänään kun kello taas viideltä pirisi, päätin vakaasti olla illalla kymmeneltä vuoteessa! Enkä ota tästä mitään vuoden tai tammikuun tavoitetta, ihan päivä kerrallaan riittää mun tapauksessa, ettei vaan tule paineita – kuten tuli sen sokerin suhteen! 😉

Täällä on yhä sairastupa. Tai pitäisikö sanoa toipilastupa, kun tuntuu tauti olevan jo lähes poissa. Potilas selaili aamupäivän nimpparilahjaksi saamaansa keittokirjaa, ja lupasin että iltapäivällä leivotaan yhdessä keksejä. Hrkkuja siis tiedossa! Niin, ja olishan se nyt aika tylsääkin, jos äiti olisi jollain sokerittomalla.

Vaikka tämä ensimmäinen kokonainen arkiviikko nyt alkoikin poikkeuksellisesti eskarilaisen sairasteluilla, musta tuntuu silti, että jonkinlaisen ryhdin tuo arki on heittänyt elämään. Ehkäpä tässä unirytmit ja kaikki muukin, menee pikkuhiljaa uomalleen, kunhan arki rullaa tasaisesti. Tiedän että arki on monelle kuin kirosana, mutta mulle se tuo tunteen pysyvyydestä, ennustettavuudesta, säännöllisyydestä ja kaikesta muustakin, jonka varaan tykkään elämäni heittää. Ja hei, jos arjesta ei tykkää, niin silloin kannattaa miettiä, että missä mättää. Siitäkin kun voi tehdä parempaa, ja kannattaakin, kun arkeahan tämä elämä pääosin on!

Yksi uuden vuoden tavoitteistani on kuitenkin kantanut jo Nuutin-päivään asti. Nimittäin se että tarttuu jokaiseen päivään. Jos syksyllä jäi pukematta ja hampaat pesemättä, olen nyt ottanut takaisin. Ja kyllä se tekeekin ihmeitä, kun heittää heti aamulla ripsarit silmille ja ripustaa lempparikorut kaulaan ja ranteeseen. Ei arkena tarvitse hienostella, mutta itsensä piristämisessä ei ole mitään vikaa. Oikein harmittaa, miten monta päivää annoin viime vuodesta kulua hukkaan pyjamassa, ja päiviin kunnolla tarttumatta.

Mutta nyt pikkuleipätaikinaa vääntämään! Vielä hetki saadaan olla kaksin, ennen kuin pikkumaistaja herää kauneusuniltaan.

Sain eilen viestin eräältä blogini lukijalta. Viestin kirjoittaja kertoi sairastavansa syömishäiriötä ja saavansa jonkinlaista toivoa blogistani. Toivoa siitä, että syömishäiriöstä voi selviytyä.
Tämä ei ollut ensimmäinen tämänkaltainen viesti. Itse asiassa, olen saanut niitä lukuisia. Jokainen niistä on tehnyt minut suunnattoman iloiseksi. Ei iloiseksi siksi, että iloitsisin toisen ahdingosta, sairaudesta, jonka tiedän olevan varsin raaka ja julma. Ei, tunnen puhtaasti iloa siitä, että voin antaa jollekin palan toivoa, ajatuksen paremmasta. Kenties tuottaa hyvää oloa, antaa hyvää mieltä.

Tapahtuneen jälkeen ajatukseni kulkeutuivat sanaan vastuullinen. Entä jos saisinkin aivan toisenlaisia yhteydenottoja? Mitä jos asia olisikin täysin päinvastoin?!

Koen itse suurta vastuuta siitä, mitä jaan ja kerron netissä. Hakukoneet tarttuvat yksittäisiin sanoihin, ja tuottamani siältö on jokaisen saatavilla. Pidän itseni inhimillistämistä tästä syystä tärkeänä. Puhutaan median antamasta vääristyneestä kuvasta, paineista ja harhoista. Haluanko olla osa niitä? Ei, en missään nimessä! Toki me bloggaajat kuvaamme blogeihimme niitä kauniita juttuja. Siloteltua pintaa enimmäkseen, mutta monen tavoite onkin tuottaa lukijalleen visuaalista mielihyvää. Silti jalat voivat olla maassa, kaikkea ei kannata maalata turhan ulkokultaiseksi. Paljon on toki kiinni blogien kuluttajien medianlukutaidosta, mutta paljon on kiinni myös bloggaajan tyylissä.

Meillä kaikilla on sisäänrakennettuja ominaisuuksia. Inhimillisä ominaisuuksia, koska olemme ihmisiä.  Iloitsemme, suremme, haavoitumme. Me jokainen. Silti nettissä törmäämme helposti ihmisiin, joiden täydellinen vartalo elää täydellistä elämää. Arki on juhlaa,  ja kuplivan kanssa kilistellään jatkuvasti. On täysin normaalia, että joskus pysähdymme miettimään, miksei oma elämämme ole noin kaunista ja mahtavaa.

Omassa nuoruudessani netti ei tarjonnut ”thinspo”– kuvia. Ei ollut sivustoja, joissa anorektikot tsemppaavat toisiaan ja tavoittelevat yhä suurempaa saavutusta. Ei, jossain määrin voin ajatella olevani tästä syystä onnekas. Mutta, tuolloin netti ei tarjonnut myöskään vertaistukea, ei ollut selviytymistarinoita, ei ketään jota katsoa ja todeta, että tuokin selvisi, ehkä olen itse yhtä onnekas, tai koska se on mahdollista muille, se on mahdollista myös itselleni. Internet-aikakausi ei siis ole pelkästään pahasta, sen avulla on mahdollisuus tehdä myös paljon hyvää. Hyvää, eli vastuullista.

”Älä ämmä valita.” Tuttu kommentti jos kerron elämän välillä myös potkivan. Toisille media on edelleen vaikeasti luettavaa. Rehellisyys ei sovi visuaalisesti harkittujen kuvien sekaan. Koetaan, että bloggaajan elämä on juurikin sitä täydellistä, kaikki on hyvin, ja jos kerrotaan muusta, ollaan turhia valittajia. Toisaalta, rehellisyydestä myös pidetään. Pidetään siitä yksinkertaisesta totuudesta, että kauniiden kuvien kuvaaja on ihan tavallinen. Siitä totuudesta, että kuvien ulkopuolella elämä voi joskus olla kaaosta ja bloggaajakin on inhimillinen olento siinä, missä muutkin. On iloa ja surua. Pettymystä ja epätoivoa, mutta siitä huolimatta myös paljon hyvää ja kaunista. Juuri niin, kuin meidän kaikkien elämässä on.
Bloggaajien inhimillisyydestä kertoo myös se ikävä tosiseikka, että olemme yhtä alttiita esimerkiksi toisten blogien aiheuttamille ulkonäköpaineille, kuin kaikki muutkin median kuluttajat. Ja kyllä, myönnän minäkin välillä miettiväni, että olisipa itsellänikin tuolainen elämä! Saisi aina otettua kauniita ja harmonisia kuvia. Todellisuudessa kuitenkin tiedän, että jokaisen harmonisen kuvan ympärillä vallitsee oikeasti myös epäharmonia. Tunnetummin: Ihan tavallinen elämä.

Oman toipumiseni kannalta ehkä merkittävin asia on ollut äitiys. Millainen esimerkki ja esikuva haluan olla lapsilleni. Melkolailla listani kärjessä seilaa myös blogi. Ja, aivan samasta syystä; Minkälainen esimerkki tahdon olla julkisesti. Silti, oli niitä ongelmia itsellä tai ei, koen tuon viimeisen kysymyksenä, jota jokaisen meistä kannattaisi aika ajoin itseltämme kysyä. Internetin ja sosiaalisen median ihmeellinen maailma kun on tuonut julkisuuden henkilöiden rinnalle myös ihan tavalliset ihmiset. Koska koemme samaistumisen tavalliseen tallaajaan usein paljon helpompana, kuin esimerkiksi Hollywood-tähtiin, nousee vastuullisuus suureen merkitykseen. Kukapa tahtoisi olla jollekulle se Carrie Bradshaw tai Ally McBeal, esimerkki, joka suisti elämän raiteiltaan.

Aloin pohtia asioita, joita oikeasti tahdon blogini kautta viestittää. Ensimmäisenä mieleeni nousi positiivisuus. Asioilla on aina puolensa, ja positiivisella elämänasenteella, tilanteeseen kuin tilanteeseen, löytyy yleensä se kauniimpi tapa tarkastella elämää.
Toinen asia, mielestäni yksi blogini peruspilareista, on arjen kauneus. Välillä meitä bloggaajia soimataan siitä, että otamme liian suppeita kuvia, emmekä esittele kotiamme laajemmin. Itse taasen näen asian siten, että kaaoksenkin keskeltä voi löytää hyvää. Jotakin pientä ja kaunista, ja se on ehkä juurikin se elämän suola. Kyky nähdä hyvää kaiken keskellä.
Kolmantena mieleeni juolahti tasapaino. Tasapaino juhlassa ja arjessa, energiassa ja laiskuudessa. Herkuttelussa ja terveellisyydessä, sekä liikunnassa ja levossa. Tasapaino oikeastaan kaikessa, sillä elämä tarvitsee vastapareja, jotta voimme tuntea.
Luonnollisena jatkumona listaan onnen. Onni ei löydy yltäkylläisyydestä, ei tavarasta tai töröttävistä kylkiluista. Sitä ei voi ostaa käsilaukun tai kenkien muodossa. Onni ei ole kiinni muutamasta kilosta tai kurinalaisesta elämästä. Onni on kaikkea tuota edellämainittua, positiivisuutta, arjen kauneutta ja tasapainoa. Se on inhimillinen olotila, jonka eteen voimme myös tehdä töitä, mutta samalla tunne, jota emme välttämättä osaa arvostaa kokematta sen vastakohtaa.

 Aivan kuten meillä kaikilla, myös itselläni on paljon petrattavaa. Vastuullisuudessakin voi parantua, oppia tekemään asioita eri tavalla. Olkoon siis alkanut vuosi osaltani niin vastuullisuuden oppimista, kuin ymmärtämistäkin.