Tiedä sitten johtuuko se Eino Leinon viisaudesta, vai jonkinlaisesta itsesuojeluvaistosta kenties, mutta pari viime päivää olen piilotellut teiltä yhtä tosi onnellista juttua. Niin, ehkä ajattelin että jos en iloitse julkisesti niin… Tai että jos en ylipäätään iloitse niin kovin paljon, niin sitten ei mahdollisesti satukaan niin kovasti. Mutta tyhmäähän tuo on, tiedän sen itsekin.

Eli pitemmittä puheitta, tässä hän nyt on. Meidän pieni onnemme nimeltään Taavi.

Taavi muutti meille maanantaina ja on kotiutunut loistavasti keskuuteemme. Utelias pikkukissa, joka nauttii seurasta ja väsähtelee täysinäisen vatsansa viereen pitkin päivää. Ulkonäöltään kuin tiikeri, siitäpä Taavi nimikin lopulta tuli. Sanomattakin selvää, että ollaan ihan rakastuneita koko perhe. ♡

Ai että, kun olisi joskus kiva haihtua näkymättömäksi. Paeta arkea ja kanssaihmisiä jonnekin tietoisuuden ulottumattomiin, sulkea korvansa jokaiselta Äiitiiiiiii… -alkuiselta lauseelta ja nostaa keittiön pöydälle robotti joka sekä valmistaa ruuan, tarjoilee sen, ja siivoaa vielä jäljet. Sama kone voisi vastata kaikkiin niihin Missä… -alkuisiin kysymyksiin, kuten ”missä meidän maito on”, ”missä mun sukat on” tai ”missä mun puhelin on…”. Enkä suinkaan tahtoisi kadota iäksi! Sanotaanko vaikka, että ihan vain siksi aikaa, että ehtisin lukea yhden kirjan. Uppoutua lukemaani ja sukeltaa hetkeksi Flavia de Lucen seikkailuihin.

Oma aika on käsitteenä mielenkiintoinen tapaus. Tarjosipa sitä minulle taannoin puhelinmyyjäkin, tosin lehden muodossa, ja vastaukseksi naureskelin, etten taida nyt istua ihan kohderyhmään. Nyt kun asiaa oikein tuumailen, oma aika on juurikin sitä, mitä me pienten lasten äidit tarvitsemme. Vannon, että jos joku vielä soittaa ja tarjoaa omaa aikaa, tartun tilaisuuteen heti! Aikakausilehden en niinkään pidä väliä, niitä löytyy vino pino jo kotoa. Osa lukemattomiakin vielä.

Onni on kuitenkin Pikku Kakkosen pituinen hetki ruokailun jälkeen. Se tunti, jolloin saa vähän aikaa nauttia kirjastaan. Ja onni on myös se kutkuttava tunne, joka hoputtaa illalla kiskaisemaan pyjaman päälle ja kömpimään sänkyyn kirjan kanssa. Voitte arvata, mikä suunnitelmani on tällekin illalle, kun saan pikkuväen nukkumaan! 🙂

Tässä juuri taannoin kirjoitin teille pikkukaupungissa elämisen hyvistä puolista, ja tänään eteeni tuli todellinen käytännönesimerkki. Nimittäin siskoni viestitti minulle kuvan Alan Bradleyn uusimmasta kirjasta, ja riemuitsi koska oli onnistunut saamaan sarjan uusimman kappaleen näin pikaisesti lainaan. Minä tietenkin vastailin viestiin, pohdin, onko tämä nyt se seuraava osa Flaviaa itsellenikin, ja varmistelin vielä suomennetut kirjat Googlen avulla. Koska se todisti epäilyni todeksi, päätin koettaa onneani ja käväistä minäkin kirjastossa. Hyppäsin autoon ja ajelin kylille. Kuusitoista minuuttia siskoni viestin jälkeen olin jo lainannut kyseisen teoksen. Tähän aikaikkunaan sisältyi sekin, että kipitin tiskille tekemään varausta kirjasta koska en löytänyt sitä hyllystä. Ystävällinen kirjastontäti kuitenkin kertoi, että kyseinen kirja on hyllyssä, ja nousi jopa noutamaan kirjan minulle, kun en itse nähnyt sitä toisen kirjan takaa. Ah! Hetkiä, jolloin voisi kehrätä siitä hyvästä, että sattuu olemaan maalainen!

Oma aika, se pienikin hetki on tärkeä. Oli se sitten ulkona luonnosta nauttien vietetty puolituntinen, saunan lauteilla koettu totaalirentoutuminen tai hyvään kirjaan uppoutuminen. Noista hetkistä kannattaa pitää kiinni, ja niistä kannattaa myös nauttia – aina kun suinkin mahdollista!

Viime aikoina olen viettänyt pikkukakkosaikani Venetsiassa, mutta tänään suuntaan Englannin maaseudulle. Ihanaa iltaa myös sinulle!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Hellohello!

Lauantai aamupäivä, takana pitkät yöunet ja elämä jokseenkin tykkää hymyillä takaisin. Pienet on ihmisen ilot! Vaan mikäs siinä, jos tykkää tavallisesta ja rauhallisesta elämästä. Ja minähän tykkään!

Me pidettiin eilen Klaaran kanssa vapaapäivää. Käytiin vähän jouluostoksilla, ajeltiin pikkuteitä etsien pihaputiikkia, ja todettiin sen olevan auki vain viikonloppuisin. Syötiin autossa karkkia ja laulettiin radion kanssa kilpaa. Käytiin lasten kanssa kirjastossa, heitettiin uuniin pikaruokaa kaupan pakastealtaasta, ja pötköteltiin sängyssä lukien. Vietettiin koko perhe iltaa liikuntahallilla, ja minä turisin muiden äitien kanssa kanojen (ja vähän lastenkin) kasvatuksesta. Iltapalaksi lämpimiä voileipä, ja perjantain huipennukseksi lasi punaviiniä. Aivan täydellinen päivä! Illalla jopa totesin miehelle, ettei harmita yhtään, vaikken päässyt sinne blogikemuihin. Tykkään paljon enemmän näistä jutuista, tavallisista pienistä asioista. Koska mä olen oikeasti kotihiiri, enkä mikään awards-lady. Ihminen joka nauttii ihan tavallisista jutuista, jonkun mielestä ehkä tylsistä jutuista.

Jos eilinen oli täydellinen, tällekin päivälle on aika isot odotukset. Illalla on nimittäin tiedossa treffit! Leffaan ja syömään, pitkästä aikaa meidän aikuisten omaa laatuaikaa. Viimeiset viikot ovat olleet niin täynnä ohjelmaa, että se parisuhdeaika on jäänyt lähes kokonaan pois arjesta. Unohtunut kaiken arkisen kiireen keskellä – kuten sillä yleensä pienten lasten vanhemmilla on tapana unohtua.

Elämä on siitä kiva juttu, että se opettaa arvostamaan asioista tärkeimpiä. Jos mietin itseäni 18-vuotiaana tyttöystävänä, leffaan ja syömään kerran kaksi vuodessa olisi varmaan kuulostanut äärettömän tylsältä. Ehkä perjantai-ilta kanoista jutellen täysin absurdilta ja lasi punaviiniäkin aika pieneltä. Lopulta kuitenkin tuntuu, että viimeiset kahdeksan vuotta ovat kasvattaneet minusta enemmän omaa itseäni, kuin ne elämäni ensimmäiset 18 vuotta. Nuoruuteen kun kuulu tarve olla vähän kaikkea, mutta tässä kohtaa elämää tarve olla oma itsensä ajaa kaiken muun edelle. Onneksi.

Tammen lehdet ovat säilyttäneet kirkkaan vihreytensä sisällä. Paperikukat maljakossa tuovat väriä viikonloppuun, kun mieleisiä kukkia ei löytynyt kaupasta.

Täydellistä viikonloppua juuri sillä tavalla, kuin se kullekin täydelliseltä tuntuu! ♡

Tallenna