Kinastelu. Siinä asia, joka erottaa tämän kesän edellisistä. Lapset ovat oppineet kinastelemaan keskenään, ja kyllä, välillä se ärsyttää ihan valtavasti. Välillä pinnani on muuten vain kireällä, ja välillä jonkun toisen pinna. Meillä itketään, huudetaan, halataan ja pussataan. Riidellään ja sovitaan, riidellään uudestaan ja sovitaan vielä sittenkin. Halataan ja pyydetään anteeksi. Niin aikuiset kuin lapsetkin. Ollaan ihmisiä, erehtyväisiä, ja joskus väärässäkin – vaikka se ei aina siltä itsestä tunnukaan.

Mietin näitä menneitä vuosia. Omia kasvukipuja, lasten kasvamista, parisuhdetta ja perhettä. Kuinka tärkeää onkaan, että jokaisella on myös ne omat jutut. Että meillä aikuisilla on omat työmme ja menomme, ystävämme ja harrastuksemme. Että meillä kaikilla on jotain perheen ja kodin ulkopuoleltakin. Jotain esimerkiksi sen kinastelun vastapainoksi, tiedättehän?

Ja silti. Koko maailma mahtuu kuitenkin niihin kaikkein rakkaimpiin. Niihin, joiden kanssa riidellään ja sovitaan, halataan ja pussataan. Niihin, joiden kanssa saa olla täysin oma itsensä – puutteineen ja heikkouksineen.
Onhan se hienoa ja tärkeää, että on sitä muutakin, mutta nämä kaikkein rakkaimmat ovat kuitenkin mulle se koko maailma!

Kesäperjantaita!

Ajattelin tänään päästellä sisältäni jokusen ajatuksen blogiin, ikään kuin sieltä pinnan alta – tai pinnallisuuden alta. Olen nimittäin tässä kesän aikana erityisesti miettinyt tuota pintajuttua ja sitä, miten paljon se pikku raapaisu kertoo koko elämästä. Tänä kesänä olen tainnut kirjoittaa jopa historiallisen vähän postauksia, tai ainakin se tuntuu itsestäni juuri siltä. Välillä istun läppäri sylissäni ja mietin, että hitto vie, eikö mulla ole oikeasti mitään kirjoitettavaa, kunnes tajuan, että jotkin asiat ja hetket pitää elää, eikä muutta sisällöksi. Sillä onhan se oikean elämän sisältö huomattavasti blogin sisältöä tärkeämpää. Eikö? Ehkä juuri tästä syystä se kamera unohtuu ottaa esiin niissä ”spesiaalimmissa” tilanteissa. Silloin kun vietetään niitä arjen vapaahetkiä, ollaan tuulettumassa tai muuten vain ystävien seurassa. Silloin kun eletään ihan täysillä.

Olen siis nauttinut kesästä. Kesätuulesta, porottavasta auringosta, sateesta, mansikoista, herneistä, ja jopa villasukkakeleistä. Välillä olen miettinyt, että pitäisikö tänne kirjoittaa myös jotain sieltä pinnan alta. Kertoa kenties keväällä omaksumastani ”kauneusruokavaliosta” tai kirjoittaa siitä huolesta, jota tuntee läheisen terveydestä. Vai sittenkin siitä ilosta, jota syksyllä alkavat opinnot aiheuttavat? Tai entä siitä kyhmystä, jonka koepalatuloksia yhä odottelen?

Mulla on ollut aina aika selvä linja, mitä tulee blogiin ja yksityisyyteen. Vaikka täällä jonkin verran olen omaa sielunmaisemaani raotellut, olen silti aika tarkka siitä, mitä kerron muiden asioista. Itse asiassa ne ei mielestäni kuulu blogiini ollenkaan. On se sitten läheisten terveyttä tai sairautta,  tai ihan vain kuvia. Ei ole minun asiani riepotella juttuja julki. Tuollaiset asiat eletään ja käsitellään siinä blogin ulkopuolelle jäävässä elämässä. Ei blogin sisältöä, vaan elämän sisältöä. Ja ehkä se sama pätee niihin omiinkin juttuihini. Ehkä ne vain haluaa elää itse ensin, ennen kuin elämänsä antaa muiden riepoteltavaksi. Nimittäin niin paljon kuin uskonkin hyvyyteen, ei se valitettavasti riitä. En voi pakottaa muita samaan ajattelutapaan.

Pinnallista vai pinnallista? Myönnän olevani jatkuvasti varovaisempi, mitä tulee bloggaamiseen ja siihen, mitä elämästäni kerron. Jopa siinä määrin, että mietin välillä, onko tämä se mun juttu enää ollenkaan. Mutta onko se pinnallisuutta, vai vain tervettä itsesuojelua? Tässäkin, sinun ja minun mielipiteet voivat olla hyvin erilaiset. Ja sekin on OK. Mielipiteeseen kun on oikeus, ja muiden mielipiteistä ei saisi välittää. Tärkeintä on itse tietää sydämessään, miten asiat ovat.

Vaikka itse haluankin kirjoittaa positiivista blogia, on tämä sivu kuitenkin kaikkien löydettävissä, ja tänne pystyy kuka vain kaatamaan sen pahan olonsa. Kyllä, juuri minun harteilleni. Ja uskokaa pois, joskus pidän sitäkin ihan hyvänä juttuna. Että joku voi kipata pahan olonsa kommenttiboksiin sen sijaan, että kumoaisi sen vaikka lastensa niskaan. Mutta jossain menee kuitenkin raja, ja se raja on kuin veteen piirretty viiva. Nimittäin ihminen minäkin olen, ja jonakin päivänä joku juttu saattaa satuttaa paljon enemmän kuin toisena. Koska on se oikea elämä. Ne oikean elämän jutut, ilot ja surut.

Onko kauhean raukkamaista kertoa, että pelkää? Pelkää sitä, että joku satuttaa liian paljon. Kuten silloin kun vuosien pettymysten jälkeen odotimme vihdoin toista lastamme, ja joku toivoi vielä syntymättömän vauvan kuolemaa. Onko raukkamaista olla ihminen ja suojella itseään? Nimittäin oikeasta elämästä vielä voi karsia ne ikuiset ilkeilijät pois, mutta kommenttiboksista ei.Blogia ja blogaamista voi kai rakastaa. Voi olla hiljaa sisällään ylpeä siitä, mitä on saavuttanut. Sellaiseen suomalaiseen vaatimattomaan tapaan. Mutta elämää pitää rakastaa enemmän. Eikö niin? Sitä ihan oikeaa, joka ei koskaan ikuistu kuvaan tai blogitekstiin. Sitä joka on joskus kyyneleinä poskilla, ja tai pilkkeenä silmissä. Ehkä nauruna kesäillassa. Sitä, joka jaetaan niiden läheisten kanssa – rosoineen ja sileine pintoineen. En tiedä saitteko ajatuksestani kiinni, tai sainko itsekään. Ehkä tämän päivän asiani olikin noin yksinkertaisuudessaan, että muistetaan elää. Elää jokaista hetkeä, ja nauttia jokaisesta hetkestä. Tallentaa kameran sijaan elämää myös sydämeen.
Niin, ehkä MEMENTO VIVERE olisi sopinut otsikoksi huomattavasti paremmin!

Ihanaa viikonlopun aloitusta. Muistakaa elää! Niin, ja syödä herneitä!!!

Kuinka tyytyväinen olenkaan, että tajusin eilen elää hetkessä ja nauttia kesästä. Varsinkin, kun se hetkeen tarttuminen ei aina ole niitä vahvimpia taitojani! Sään vaihtumine helteisestä sateiseksi kuljetti ajatukset väkisinkin sinne lapsuuden kesiin. Nehän olivat niitä, jolloin aina paistoi aurinko. Aina oli hyvä sää, ja kesät olivat ”kunnollisia”. Muistan kyllä sateen mökillä, mutta vaikka kuinka pinnistän, en tahdo muistaa sateisia kesälomapäiviä kotona tai päiviä, jolloin oli kylmä. Niitä hetkiä kun värjöteltiin sisällä ja manattiin vesisadetta. Ei, niitä en pysty muistamaan!

Mutta oliko se elämä tosiaan niin auvoista silloin lapsuudessakaan. Paistoiko kesällä aina aurinko, tai oliko aina lämmin? Totta kai tässä nyt on ollut kylmää kevättä ja lämmintä talvea, mutta pointtini on se, että oliko se sää kuitenkaan lapsuuden kesinäkään niin satumaisen kesäistä jatkuvasti. Veikkaan nimittäin että ei!
Aika kultaa muistoja, mutta luulen, että lapsuuden kesämuistoihin vaikuttaa enemmänkin se lapsuudenaikainen suhtautuminen niinkin vähäpätöiseen asiaan, kuin säähän. Lapsena nimittäin osattiin elää hetkessä!

Lapsuudessa ei tuijotettu säätiedotusta tai päivitetty puhelimen sääappia joka välissä. Vilkaisu ulos riitti, ja jos tuli kylmä, sisältä haettiin lisää vaatetta, kun taas toisena hetkenä pitkähihaiset ripustettiin puunoksalle. Ei me lapset suunniteltu elämää sääennusteiden mukaan, vaan mentiin päivä ja sadekuuron väli kerrallaan. Ja mitä sitten jos vähän kastuttiin – eihän me sokerista oltu!

Nyt kun tarkastelen säätiedotusta, voivottelen väkisinkin seuraavan viikon ennustetta. Voivottelen sitä jopa ääneen lapsilleni, ja löydän itseni miltei kertomasta kuinka kesätkin olivat sentään ennen kesiä. Mutta ilmastoakin enemmän olen muuttunut itse. Olen tullut aikuiseksi, joka suunnittelee ja aikatauluttaa. Erilaisia muuttujia laskevaksi tylsäksi ihmiseksi, ja kadottanut sen sisäisen kesänlapsen, joka vähät välitti, vaikka sade välillä piiskasikin ihon punaiseksi. Mikä pahinta, tartutan omaa ajattelutapaani myös lapsiini!

Mutta onpa maailma muuttunut myös mukanani! Jos omassa lapsuudessa sisällä oleminen oli tylsää ja tekemistä keksittiin vain ulkona, tarjoaa nykyaika lapsille kaikenlaista virikettä ja puuhaa sisätiloihin. On kanavapaketit, suoratoistopalvelut, pelit ja vehkeet! On kaikkea millä sadepäivä sisätiloissa saadaan kulumaan jouhevasti. Ja samaan aikaan nykylapsilla on ulkovaatteet, joilla pärjäisi kastumatta vaikka järvessä, saati sitten kesäsateessa leikkiessä!

Katse kiinnittyi tänään harmaaseen. Sadepäivän sämpylätaikina on kohoamassa, ja päivään on mahtunut niin peliä leikkiä kuin askarteluakin. Ja kyllä, kaikkea tätä sisätiloissa! Poika uhmaa kuitenkin parhaillaan sadetta jalkapallokentällä, ja päätinpä itsekin tehdä iltalenkkikin säästä huolimatta. Ja lupaanpa itselleni myös sen, että tänä kesänä opettelen taas pitämään kesäsateesta. Tai jos en pitämään, niin ainakin opettelen olemaan välittämättä siitä. Poistun mukavuusalueeltani ja etsin sen kesänlapsen jostakin sisältäni. Opettelen hyppimään vesilätäköissä ja tanssimaan sateessa. Opettelen elämään hetkessä!