Se oli joskus kesän loppupuolella, kun voivottelin ystävälleni pitkän syksyn ja talven ankeutta. Tuolloin ystäväni luetteli talvikauden kiintopisteet, joita oli oktoberfestit, Ultra Bran konsertti ja helmikuun ystävänpäiväbileet. Että kyllä me selvitään, kun tehdään kivoja juttuja ja juhlitaan tarpeeksi. Ja niin on muuten selvitty! Uskomatonta, että nyt siintää mielessä jo kiintopisteistä viimeinen, eli kunnon ystisbileet helmikuussa. Maaliskuussa alkaakin sitten jo kevät! 🙂  Tänään onkin pähkäilty kolmen naisen voimin, kuinka paljon ruokaviiniä pitää varata 50 hengelle, laitetaanko kattoon pinkkejä pompomeja jne. Niin kivaa kuin arki onkin, kaikenlaiset juhlat ja arjesta irrottautuminen tekevät kuitenkin elämästä elämää. Pitää olla niitä arjen suvantovaiheita, jotta juhla tuntuu juhlalta – ja toisinpäin. Ja ystäviä! Mihin joutuisinkaan ilman ihania supernaisia, joiden seurassa arki-illatkin muuttuvat juhlaksi!
Oivalsin tänään myös syyn jouluun ripustautumiseeni. Jos nimittäin olisin vielä eilen kynsin ja hampain taistellut jatkoaikaa joululle, nyt uskon pystyväni irrottautumaan tästäkin teemasta. Toki ihan loppiaiseen asti aion nauttia joulun tunnelmasta, mutta joulun loppuminen ei enää hirvitä. Katse on uudessa ja tulevassa, sillä alkanut vuosi tuo kyllä mukanaan uusia ilonaiheita ja uusia juhliakin.

Se mitä aion ehdottomasti napata päättyneestä vuodesta myös tulevaisuuteen, on juurikin oman ajan ja omien juttujen vaaliminen. Ja tästä pitää kyllä antaa eräänlainen sulka myös mieheni hattuun, sillä niinä hetkinä, jolloin lähtemisen sijaan halusinkin vain käpertyä itseeni, kotoa ulos työntäminen ja pieni potkiminen tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Luulen, että klisee hyvinvoivasta äidistä ja hyvinvoivasta perheestä tuli viimeisen vuoden aikana todistettua useammankin kerran. Ja vaikka riittävä lepo, terveellinen ruokavalio ja liikunta ovatkin hyvinvoinnin peruspilareita, väittäisin, että sellainen elämisen mielekkyys voitelee kyllä jopa vihersmoothieta paremmin! 🙂
Niin, että nyt kun moni täyttää kalenteriaan vuoden alussa, kannattaa mukaan mahduttaa myös jotakin pientä extraa.♡

Tallenna

Vuoden viimeisiä viedään! Kuten varmasti monen muukin, niin myös minun päässäni pyörii tällä hetkellä ajatus paremmasta vuodesta. Ei sillä, että kulunutkaan vuosi nyt erityisen huono olisi ollut, mutta ehkä niitä hyviä asioita olisi voinut olla enemmän. Kuten aina. Mutta en enää jaksa luokitella koko vuosia hyviksi tai huonoiksi, sillä eihän se niin mene. On vain hyviä päiviä tai vähemmän hyviä päiviä. Huonoja päiviä ja aikoja, joina elämä on vähemmän miellyttävää. Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee, ja viivan alle jää yleensä kuitenkin paljon enemmän sitä hyvää.

Joulun aika on ollut meillä tänä vuonna raskasta, ja ilon päällä on myös ollut suurta surua ja ikävää. Eilen sydäntäni riipaisi katsoessani omaa pientä poikaani mustassa puvussaan, kyyneleet poskella vierien. Hetkiä, jolloin tuntee äitinä ehkä suurinta riittämättömyyttä. Tunne joka ajaa omankin surun yli. Ja vaikka sitä jollakin tavalla haluaisi omia lapsiaan kaikelta surulta elämässä varjella, sitä ymmärtää myös, että surua ei synny ilman rakkautta. Elämä on kahden kauppaa. Oli kyse sitten hyvistä tai pahoista päivistä, huonommista viikoista, rakkaudesta tai luopumisen tuskasta. Ne kaikki kuuluvat yhteen, ja pienistä yksittäisistä asioista kasvaa lopulta koko elämän helminauha.

Olen tässä kasannut teille jonkinlaista yhteenvetopostausta kuluneesta vuodesta, ja vaikka blogiin onkin päässyt lähinnä se pieni pintaraapaisu, vanhoja postauksia selatessa sitä muistaa kuitenkin itse paljon niitä kirjoittamattomia ajatuksia tekstien ja kuvien takaa. Ikään kuin lukisi itsekin päiväkirjaa elämästään.

Tämä viikonloppu menee varmasti niin vanhoja muistellessa, kuin uutta odottaessakin. Edellä mainittuun yhdistän kiitollisuutta ja jälkimmäiseen toivoa. Ehkäpä siinä on ihan hyvät eväät niin kuluneen vuoden päättämiseen kuin uuden aloittamiseenkin.

Suloista lauantaita teillekin! ♡

Hiphei, ja mukavaa perjantaita!

Esikoinen täytti eilen 9 vuotta, ja tänään järjestelläänkin sitten viikonlopun syntymäpäiväjuhlia. Pikkuisen tippa linssissä tietenkin, koska satun olemaan sitä herkkää lajia, joka tirauttelee vähän pienemmistäkin jutuista johtuen kyyneleen aina silloin tällöin. Ja vaikka joskus oma herkkyys vähän harmittaakin, tunnen oikeastaan ihan ylpeyttä siitä, että luonteenlaadustani on riittänyt osaksi myös lapseni persoonaa. Herkkyys kun tuskin tässä maailmassa on lainkaan pahasta – päinvastoin. ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” Tuon viisauden kun saisi pysymään lastensa elämässä.

Hetken aikaa koin eilen olevani vähän natsimutsi, kun komensin lapset avukseni lastenhuoneen komeronsiivoukseen. Lopulta kirjapinojen ja muistolaatikoiden penkomisesta tuli ihan hyvää ajanvietettä. Sieltä löytyi pieni vaaleansininen tutti, se yksi ainoa, jota ei aikanaan ”annettu vauvatontuille”, uniriepuja ja ensimmäiset juhlakengät. Lisäksi laatikollinen jos jonkinlaista esitettä, mitä kohta kymmenen vuotta sitten neuvolassa odottavalle äidille jaettiin. Siinä tuntui, kuin vuodet olisivat solahtaneet pikakelauksella silmien ohi.

En ole koskaan ajatellut, että olisin tullut kovin nuorena äidiksi, mutta toki ajatus on aina välillä viime vuosien aikana pujahtanut mieleeni. Osittain juuri siitä syystä, että monet ystävät elävät vauva-arkea vasta nyt. Samalla olen tullut miettineeksi, kuinka erilaisissa olosuhteissa silloin 9 vuotta sitten elettiin. Nykyisin sosiaalinen media ruotii äitiyttä kovin julmalla tavalla, ja vaikka toki nettiaikaa tuolloinkin elettiin, tuntuu kuin tuokin aihe olisi räjähtänyt käsiin. Kuten kaikkea muutakin, myös äitiyttä ruoditaan ja naisia parjataan kovin avoimesti, ja tuntuu välillä siltä, että mikään ei ole enää pyhää ihmisten nettiraivon alttarilla. Samaan aikaan pyörittelen vähän päätäni suuren lastenvaatebuumin edessä. Paput ja vimmat olivat nimittäin vasta tulevaisuutta siinä vaiheessa kun itse tulin äidiksi. Maalle muoti tietenkin tuli vielä hitaammin, ja kunnolla vasta nettikauppojen myötä. Legginsit olivat tuolloin pojilla varsin harvinaisia. Reiman haalaritkin olivat kovin tylsiä, jos vertaa nykyiseen lastenvaatemuotiin. Oli vaihtuvat erivärileikkaukset haalarin yläosassa, ja siinäpä se! Onneksi kuomat sentään ovat pysyneet samana. 🙂 Välillä olen miettinyt, miksen osaa solahtaa nykyiseen trikoomuotiin edes kuopuksen kohdalla, mutta olen ajatellut sen johtuvan juurikin siitä, että tulin äidiksi ennen kuin lettikuvio oli ajanut kansan hypetykseen.

Vajaa kymmenen vuotta tuntuu pieneltä ajanjaksolta, mutta siinä ajassa maailma on muuttunut valtavasti muutenkin, kuin vain lastenvaatemuodin kohdalla. 9-vuotiaan seurassa tunnen välillä itseni dinosaurukseksi ja löydän itseni tilanteista, jossa huomaan kuulostavani omalta isältäni, jolla on aina ollut tapa kauhistella uutta ja erilaista. Olen siis oppinut paljon itsestäni vuosien varrella. Ja samalla opin jatkuvasti paljon muutakin. Lapset opettavat, elämä opettaa. Ennen kaikkea äitiys opettaa!

The most precious jewels you’ll ever have around your neck are the arms of your children.

Yhdeksän vuotta äitiyttä on enemmän, kuin uskoin elämän koskaan antavan. Niin paljon enemmän, kuin lopulta osasin edes toivoa.

Mutta nyt suklaakakkua leipomaan. Ihanaa iltaa myös teille! ♡

 

Tallenna