Ensimmäinen kerhopäivä. Kauhean iso juttu, ja ainakin taas iso juttu äidille. Mulla on ollut perhosia vatsassa koko viikonlopun, olen jännittänyt ja vetistellyt. Ihan turhaan tietysti, mutta kun luonne vain on sellainen.

Meillä esikoisella on vain ja ainoastaan hyviä muistoja seurakunnan kerhosta. Ja, vaikka poika koulussa viihtyykin, ehdittiin viikonlopun aikana käymään läpi ne syyt, miksi hän ei enää voi käydä päiväkerhossa. Niin kivaa siellä aikanaan oli. Askartelua, retkiä, ja ah, ne eväät!
Samat tutut kerhon tädit, ja sama turvallinen tunnelma olivat vastassa tänäänkin. Vaistoamatta naulakkopaikkakin valikoitui tutusta kohtaa.

Vaaleanpunainen reppu hankittiin aikoinaan hoitolaukuksi, mutta tänään sinne pakattiin kerhotossut ja eväsrasia. Samaan aikaan havahduin siihen tosiasiaan, että mun lapset kasvaa ihan liian nopeaan. Toki ihan samaa vauhtia, kuin muidenkin lapset, mutta mulle tuo ajankulku tuntuu nyt vain jotenkin liian nopealta. Tekisi jopa mieli painaa jarrua!

Myönnän, että haaveilen ääneenkin niistä ajoista, kun lapset pärjäävät hetken keskenään kotona, voin lähteä lenkille tai kauppaan vain huikkaamalla, että äiti tulee kohta takaisin. Mutta samaan aikaan musta tuntuu ihan kamalalta ajatella sitä aikaa, kun talossamme ei ole pientä lasta! Seitsemässä vuodessa sitä kuitenkin on tottunut elämään juuri näin. Voinen vain kuvitella miltä se tuntuisi, jos vuosia olisi takana viisitoista.

Liekö itsekkyyttä, tai vain jonkinlaisen tarpeellisuuden tarvetta. Ehkä ikäkriisiä siitä, että kun lapset kasvavat, vanhenen minä itsekin. Joku typerä ajatus siitä, että olisin ikäistäni vanhempi vain koska mulla ei ole enää pieniä lapsia. Kun on useamman vuoden kerännyt dubloja keittiön lattialta päivittäin, pohtii väkisinkin, että mitäs sitä sitten tehdään kun niitä ei lojukaan enää joka paikassa?

Onneksi kolmevuotias on edelleen pieni, ja mulla on aikaa tottua niin dublottomuuteen, kuin siihen, että mua ei ehkä tarvita jatkuvasti. Tai tarvita ainakaan samalla tavalla. Siihen saakka otan kuitenkin kaiken irti tästä elämänvaiheesta. 

Ja, jossain kohtaa laitan ne palikat sitten vintille ja jään odottamaan sitä päivää, kun saan ehkä olla mummu – ja siivota jälleen lattioita leluista.

Bataattivuoka uuniin ja dublot pois lattialta. Mukavaa maanantaita!

Tallenna

Seitsemän vuotta sitten joulukuun alussa oli vähän samanlainen keli. Muistan, kuinka pallomahani kanssa kävellessä ihmettelin, kuinka korkealla jokiveden pinta oli. Taisi jossain päin Suomea olla tulviakin. Pajunkissat koristivat ojanpenkkoja ja meidän takapihalla kukki ruusu.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä yönä ei kuitenkaan satanut. Sää oli selkeä ja taivaalla tuikki tähdet. Sen verran jäi mieleen, kun vanhempani veivät minua yöllä synnyttämään. Ajatella, että siitäkin on jo seitsemän vuotta!!!

Eilen illa (jo ennen kymmentä!) makasin sängyssä, ja katselin ikkunasta kirkasta tähtitaivasta. Koska makuuhuoneessa ei ole minkäänlaisia verhoja, tuostakin ihanuudesta tulee nyt nautittua, ja täällä pimeässä, katuvalojen ulottumattomissa,  tähdetkin loistavat niin paljon kirkkaammin. Pitkän päivän jälkeen tähtitaivas tuntui turvallisen rauhalliselta ja sen tuikkeeseen oli ihana nukahtaa. Ehdinpä siinä tuijotellessani nähdä myös muutaman tähdenlennon, ja esittää hiljaa mielessäni toiveita. Sanotaan, että toiveitaan ei saa kertoa ääneen, mutta totean vain, että eipä nuo liittyneet lottovoittoon, remontin valmistumiseen, tai mihinkään muuhunkaan luksukseen. Kyllä ne toiveet liittyivät enemmänkin äitiyteen, vanhemmuuteen ja lapsiin.

Sanotaan, että elämä on ikuista oppimista ja kehittymistä, mutta kyllä viimeiset reilut seitsemän vuotta, ovat olleet ne kaikkein opettavimmat. Samaan aikaan, kun sisältäni on kuoriutunut ulos leijonaemo, olen joutunut painimaan myös eniten oman itseni kanssa. Riittämättömyyden- ja syyllisyydentunne, sekä peiliin katsominen, kuuluvat olennaisesti vanhemmuuteen ja äitiyteen. Nuoralla tanssimista, totesi mieheni eilen, kun vanhemmuuden kimuranttia luonnetta pohdin. Sitähän se todellakin on.

Eilen juhlittiin pienellä porukalla sukulaisten kesken, ja tänään vielä kaveriporukalla. Perinteisesti tästä on startannut ne kunnon jouluvalmistelut ja joulun odottaminen. Ja, vaikka tämä lämmin ja sateinen sää nyt jollain tapaa sitä joulufiilistä latistaa, muistutan itselleni, että joka vuosi se joulu on silti tullut. Satoi tai paistoi, oli vettä tai lunta.

Tänään kuitenkin paistaa, joten siitä pitää todellakin nauttia. Ihaillaan valoa ja aurinkoa, sillä elämään mahtuu kyllä niitä harmaampiakin päiviä.

Ihanaa maanantaita kaikille!

Ps. VAASAN -lahjakortit menivät Niinulle, Jessikalle, Maisalle, Naurispeltoon ja Marikalle. Voittajille on kaikille laitettu viestiä henkilökohtaisesti.

Jaahas. Huomenna ollaan sitten jo joulukuussa, mikä tarkoittaa, että kaikki joulukalenterit nostellaan tänään esiin, tontun taskuihin pitäisi jossain lasten nukkumaanmenon ja heräämisen välissä ilmestyä yllätyksiä, ja ihan oikeasti pitäisi jo alkaa uhraamaan muutama ajatus joulun valmisteluille, kuten leipoa limppuja ja piparkakkuja, tehdä joululaatikot paistovalmiiksi ja tilata kinkku. Ennen varsinaista joulun juhlintaa pitäisi myös järjestellä pari kertaa synttärit omalle 7-vuotiaalle joulutontulle, ja tietenkin hankkia joululahjat ja -muistamiset.

Kun tuohon kaikkeen yhdistää vielä erilaiset pikkujoulut ja muut kokoontumiset, loppuvuodeksi muodostuu aina oikea juhlasuma, ja tässä joulukuun alussa kulkee kropan läpi pikkuinen stressin väristys.

En tiedä johtuuko se sietokyvyn kasvamisesta, vai loppuvuoden juhlasumaan tottumisesta, mutta tuo stressinväristys tuntuu pienenevän joka vuosi. Kenties siihen auttaa myös oman suhtautumisen muuttuminen. Kaiken kun ei sitten ehkä tarvitsekaan olla niin vimpanpäälle, sillä kuten synttärit, myös joulu on lasten juhlaa. Toki meille aikuisille joulu on vapaata yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja rentoutumista, mutta kaiken sen hössöttämisen keskellä on kai ihan hyvä muistaa myös se oma rentoutuminen ja se, että jouluista jää kaikkine valmisteluineen myös mukava muisto lapsille.

Kalenteritontut on viritelty paikoilleen, ja tonttuperheellekin pitäisi hommata se pikkuinen tyttövahvistus. Tänään pääsevät vielä possutkin paikoilleen ja kenties ensimmäiset piparit paistuvat myös. Lapsuuden jouluja ei voi elää uudelleen, mutta omien lasten kautta samaan fiilikseen pääsee kyllä mukaan. Tärkeintä ei ole trendikkäät joulukoristeet, vaan se kutkuttavan ihana tunne, joka lasten joulunodotukseen liittyy aina.

Ja mikään kun ei piristä synkkää ja sateista marraskuunloppua niin hyvin, kuin hymysuiset tontut ja lapset.

Pelkästään jo sekin, että marraskuu lopulta päättyy, antaa toivoa lumisesta talvesta ja talven ihmemaasta. Joten mukavaa alkavaa joulukuuta teille kaikille!

PS. Beach Housen tyynynpäällisen arvonta on meneillään Instagramissa. Jos et vielä instaile, niin nyt on hyvä syy hankkia tunnarit!