Silirimpsis!
Se olisi sitten torstai, vaikka mielestäni voisi ihan vallan mainiosti olla jo perjantai. Ei sillä, että mulla olisi sellainen perjantaifiilis, vaan ihan siitä syystä, että viikko on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Yhden potilaan sijaan sairastavia lapsia on kaksi, ja nuhakuumeen lisäksi meitä on sitonut kotiin myös vatsapöpö. Koska viikonloppu meni vähän noissa reissufiiliksissä, laskin kauppareissut, ynnä muut arkiset asiat, suosiolla seuraavaan viikkoon. No, täällä sitä sitten on jumitettu, ja tajusin eilen illalla, etten ole sunnuntain jälkeen käynyt roskista tai postilaatikkoa pidemmällä. Hassua sinänsä, että yleensä tälläiset muutamat päivät ei itseäni paljoa keikuta, mutta eilen illalla, kun sain lapset nukkumaan, tuntui, että seinät kaatuvat päälle. Voi, miten ihanalta olisi tuntunut heittää tossut jalkaan ja lähteä juoksemaan!

No, tänään olikin sitten pakko kaivaa auto viikon lumilastin alta (ja sitä oli muuten paljon!), ja lähteä kauppaan ja muille asioille. Tiskiaine loppu, pesuaine loppu, jopa näkkäri ja kananmunat olivat loppu! Siitä hassu talous, että suklaata sentään löytyi! 🙂

Siinä samalla kun hamstrasin ruoka- ja apteekkitavaraa (kenties hieman liioitellustikin), nappasin kolme nippua syvän violetteja tulppaaneja mukaani. Mielessä pyöri vain mainoslause ”…kukkansa ansainnut..”, vaikka alkuperäinen iskulause taisikin koskea koulunsa päättäneitä.

Niin, että kaipa minusta, ennen julkisia ja ruuhkaisia paikkoja kaihtavasta kotihiirulaisesta, on sittenkin kehittynyt ihan yhteiskuntakelpoinen yksilö, laumaeläin, joka kaipaa ympärilleen muutakin kuin neljä seinää. Eikä siitä taida olla kuin viikon verran, kun uhosin, että vihaan kaupassa käyntiä ja voisin ulkoistaa koko homman, jos se vain täällä olisi jollakin tapaa mahdollista.

Summa summarum, ihan kiva torstai! Nyt on päästy kylille, ja jääkaappikin on täynnä. Isäni piipahti kylään, ja hei, mä pääsen illalla ulos!

Nyt lohta uunin kautta ääntä kohti, ja sitten lenkille! Kivaa torstaita!

Heippa!

Mitenkäs teidän uuden vuoden tavoitteet ja lupaukset? Alkaa tammikuun puoliväli lähestyä, ja mietin, olenko ainoa, joka ei ole vielä oikein saanut jutusta kiinni? Sokeriton tammikuukin vaihtui sokerittomaan kymmeneen päivään, mutta sitä en jaksa murehtia. Tulin siihen tulokseen, että olen paljon iloisempi ihminen, kun saan välillä suklaata. Enemmänkin harmittaa, että tavoittelemani pidemmät yöunet eivät oikein ota tuulta purjeisiinsa. Hitto, että onkin vaikeaa kömpiä ajoissa nukkumaan. Pitää muka rentoutua ensin. No, tänään kun kello taas viideltä pirisi, päätin vakaasti olla illalla kymmeneltä vuoteessa! Enkä ota tästä mitään vuoden tai tammikuun tavoitetta, ihan päivä kerrallaan riittää mun tapauksessa, ettei vaan tule paineita – kuten tuli sen sokerin suhteen! 😉

Täällä on yhä sairastupa. Tai pitäisikö sanoa toipilastupa, kun tuntuu tauti olevan jo lähes poissa. Potilas selaili aamupäivän nimpparilahjaksi saamaansa keittokirjaa, ja lupasin että iltapäivällä leivotaan yhdessä keksejä. Hrkkuja siis tiedossa! Niin, ja olishan se nyt aika tylsääkin, jos äiti olisi jollain sokerittomalla.

Vaikka tämä ensimmäinen kokonainen arkiviikko nyt alkoikin poikkeuksellisesti eskarilaisen sairasteluilla, musta tuntuu silti, että jonkinlaisen ryhdin tuo arki on heittänyt elämään. Ehkäpä tässä unirytmit ja kaikki muukin, menee pikkuhiljaa uomalleen, kunhan arki rullaa tasaisesti. Tiedän että arki on monelle kuin kirosana, mutta mulle se tuo tunteen pysyvyydestä, ennustettavuudesta, säännöllisyydestä ja kaikesta muustakin, jonka varaan tykkään elämäni heittää. Ja hei, jos arjesta ei tykkää, niin silloin kannattaa miettiä, että missä mättää. Siitäkin kun voi tehdä parempaa, ja kannattaakin, kun arkeahan tämä elämä pääosin on!

Yksi uuden vuoden tavoitteistani on kuitenkin kantanut jo Nuutin-päivään asti. Nimittäin se että tarttuu jokaiseen päivään. Jos syksyllä jäi pukematta ja hampaat pesemättä, olen nyt ottanut takaisin. Ja kyllä se tekeekin ihmeitä, kun heittää heti aamulla ripsarit silmille ja ripustaa lempparikorut kaulaan ja ranteeseen. Ei arkena tarvitse hienostella, mutta itsensä piristämisessä ei ole mitään vikaa. Oikein harmittaa, miten monta päivää annoin viime vuodesta kulua hukkaan pyjamassa, ja päiviin kunnolla tarttumatta.

Mutta nyt pikkuleipätaikinaa vääntämään! Vielä hetki saadaan olla kaksin, ennen kuin pikkumaistaja herää kauneusuniltaan.

Talossa valitsee outo hiljaisuus, jota rikkoo ainoastaan se syvä hengittämisen ääni, joka kahdesta lapsesta lähtee. Pienempi ei ole nukkunut kunnollisia päikkäreitä aikoihin, mutta tänään, arjen koittaessa, päätin laittaa rytmit kuntoon, ja päiväohjelman pelaamaan. Esikoinenkin jäi tänään kotiin pienen flunssan vuoksi ja nukahti keittiön sohvalle heti lounaan jälkeen. On niin hiljaista ja rauhallista, etten osaa oikeastaan tehdä mitään. Tässä hiiviskellessäni olen kuitenkin pannut merkille, mitkä lattialaudat narisevat pahiten. Pieniä juttuja, joita ei edes ajattele normaalisti, saati kuule kaiken muun menon ohessa.

Nappasin pari kuvaa oliivipuusta, kun sitä menin eilen hehkuttamaan. Onhan siitä lehtiä tippunut ainakin yksi imurin pölypussillinen, mutta onpa niitä paljon jäljelläkin. Puu on todella tuuhea, koska koko kesän haaroitin sen oksia, napsaisemalla poikki kaikki uudet kasvustot.
Lokakuun lopussa kerroin, kuinka oliivipu muutti sisälle talvehtimaan, mutta koska sää tuolloin lähtikin taas lämpenemään, nostettiin puu takaisin kuistille. Sisätiloihin se muutti uudestaan vasta jouluaaton aattona, kun yöksi luvattiin kovaa pakkasta. Siitä saakka puu on nököttänyt työhuoneen ikkunan vieressä, nurkassa jossa ei oikeastaan mitään huonekalua voi pitää, koska vaatehuoneen ovi aukeaa tähän. Tämä on yksi talon kylmimmistä huoneista, ja siinä mielessä oliivipuulle ihan ykköspaikka, ettei tässä huoneessa ole lämpöpatteria ollenkaan. Muiden ikkunoiden läheisyydessä kun oliivi joutuisi kestämään pattereiden posotuksen. Työhuone on myös siitä oiva paikka kasville, että sen ikkunoihin paistaa päivä kirkkaimmin. Tänäänkin aurinko tuikki siihen malliin, että oikein häikäisi välillä.

Jatkan hiljaisuudesta nauttimista. Tätä harvinaista herkkua ei saa päästä menemään ohi tarttumatta sen ihanuteen. Luoja, miten rakastankin hiljaisuutta!

Kaikkea hyvää uuteen viikkoon!

Tallenna