Heipsun!

Sain viikonlopun päätteeksi kuin tyhjästä korkean kuumeen, joka kaatoi äkkiä ja aika totaalisesti. Kävin jo eilen antamassa pissanäytteenkin, kun kuumeen lisäksi ei tullut minkäänlaisia flunssaoireita, vain kova selkäkipu. No näyte oli puhdas, mutta jos on joskus sairastanut pahan munuaisallastulehduksen, tuon mahdollisuuden haluaa kyllä sulkea heti pois laskuista. Tänään oli aamulla vielä pikkuisen kuumeinen olo ja edelleen vähän huterakin, mutta ykskaks kuume on nyt poissa! Hassu juttu, vaikka tosin meillä tuo vanhempi lapsista on varsinainen salamasairastaja ja sairastaa ne harvat sairastumisensa juurikin näin – jotakuinkin vuorokaudessa.

En edes muista, millainen sää täällä oli eilen, mutta tänään on ollut oikein sellainen synkän samea päivä. Ei missään kohtaa valoisaa. Ja kun yksi lamppu paloi loppuun, oli aivan pakko hakea kaupasta heti uusi tilalle. Ei auta vaikka kuinka tihrustaisi tietokoneen näyttöä, keskellä päivääkin on piemää. Mutta onneksi koneella on nyt melkein kolmesataa aurinkoista kuvaa loppuviikolta, joiden kimppuun on ihan miellyttäväkin käydä.

En ole koskaan harrastanut koristekaaleja syysistutuksissa, ne kun ovat aina pakkasyön jäljiltä ihan kamalan näköisiä. (Enkä muuten hoksannut laittaa niitä edes kasvihuoneeseen, syynä ehkä tämä lämmin syksy johon ei oikein ole osannut edes suhtautua.) Mutta leikkona nuo kaalit ovat juurikin tämän vuodenajan ihanuuksia. Vaikka aika pian saisi kyllä tulla tarjolle jo hyasintit ja amarylliksetkin. Tai en ainakaan laittaisi pahakseni.

Jumppa täytynee vielä tänään jättää välistä, ja yrittää palauttaa keho sellaiseen normaaliolotilaan. Täällä koulujen syyslomat ovat vasta ensi viikolla, joten onneksi tässä ehtii vielä toipua oikein hienosti.

Nyt kuitenkin ihanaa tiistain jatkoa! ♡

Miten se voikin olla niin paljon ihanampaa aloittaa viikonloppu siistissä kodissa! Silmäpotilas kysyi, tuleeko meille vieraita, mutta totesin siivoavani täysin itsekäistä syistä. Ihan vain koska on perjantai ja haluan kunnon kynttilähygget sen kunniaksi!

Väsymys vei eilen kuitenkin voiton Maria Wernistä, mutta ei hätää, asian voi korjata tänään tai huomenna. Mitään sen suurempia viikonloppusuunnitelmia ei sitten olekaan, parannellaan rauhassa ja nautitaan lokakuun hämystä. Nimittäin viikonloppuna jopa hämärästä voi nauttia, ja pimeiden aamujenkin ohi voi vaikka nukkua. Viimeiset pari viikkoa olen ollut ihan kuoleman väsynyt, ja nyt vasta tajusin, että se johtuu taas ihan oikeasti päivän lyhenemisestä. En käsitä miten joku selviää hengissä kaamoksesta. Ohjelmassa on siis unta ja lepoa. Ja sitten sitä kaikkea muuta henkistä virkistäytymistä ja positiivista latausta.

Nyt pesemään kampaamoleikit pois hiuksista (päänahassani on ainakin pullollinen lasten selvityssuihketta) ja sitten pyjamassa ja villasukissa sohvalle lasten kanssa. Ehkä iso kulhollinen poppareita, jotta huomennakin olisi imurille syötävää.

Suloista perjantai-iltaa ja viikonlopun aloitusta! ♡

 

Pullantuoksuinen iltatervehdys!

Täällä on tänään pidetty kotipäivää nuoremman kanssa johtuen inhottavasta silmätulehduksesta. Sellaista ei hetkeen ole ollutkaan, joten kivaa vaihtelua! 😉 Ajeltiin jo aamulla naapurikuntaan lääkäriin ja sen jälkeen apteekin kautta kauppaan. Iso pullataikina kohoamaan ja iltapäivällä leivontapuuhiin. Ja sitten tuntuikin, ettei se taikina lopu koskaan! No nyt on kaikki pullat paistettu ja osa lähti jo eteenpäinkin.

Ulkona on nyt pari päivää tuoksunut ihan oikea kirpakka syksy, ja se tuoksu on vienyt muistoissa moniin juttuihin jotka liittyvät tähän samaiseen vuodenaikaan. Ehkä kuitenkin eniten sinne kuuden vuoden taaksen, siihen kun muutettiin tänne. Niihin vuosiin on mahtunut ihan valtavasti mutta silti en varmasti koskaan unohda sitä kylmän ja kostean, kolean talon tunnelmaa joka täällä oli. Oli vain niin himputin kylmä. Talo ehti olla tyhjänä syyskuun lopun ja lokakuun alun ja sitten ovia seisotettiin auki kainenlaisen purkamisen vuoksi. Nyt kun istun lämpimässä keittiössä villasukat jalassa (jalat hikisenä) ja pullan tuoksu nenässä, tuo jotenkin jopa naurattaa, mutta silloin ei kyllä naurattanut. Tulisijat oli pois käytöstä ja tuntui, ettei se koleus katoa ikinä minnekään. Silloin itketti. Ihan oikeasti itketti! Tuntui lähinnä, että on tehnyt jonkin maailman kamalimman virheen. Soitettiin mummulaan ja kysyttiin, voiko lapsi olla siellä vielä yön tai kaksi. Koska ajateltiin, että ei tänne nyt lasta voi ainakaan tuoda. Ja samaan aikaan mahassa kasvoi kovaa vauhtia toinen. Ja silti oli perhosia vatsassa, suuria suunnitelmia ja isoja unelmia. Niitäkin on nyt kiva muistella, kun suurin osa töistä on takana päin.

Ja sitten kun tänään mietin, että mitäs sinne blogiin. Kun ei ole oikein mitään mitä ei olisi ennen jo näyttänyt. Kun kaikki on kuvattu eikä sisustus mitenkään muutu. Ja pienen hetken se harmitti, mutta sitten ajattelin, että ongelma on lopulta varsin positiivinen. Mä nimittäin rakastan edelleen tuota meidän makuuhuoneen ”vanhaa rouvaa” joka kannettiin puolen vuoden varastosäilytyksestä yläkertaan. Ja joka päivä kun näen kaapin, mietin sitä miten ihana se on juurikin tuossa. Meidän makuuhuoneessa. Ja mietin sitä huonekalujen kantamista ylipäätään. Miestä pisti rinnasta ja mua supisteli ihan jatkuvasti, vaikka koitinkin pysyä kevyemmissä jutuissa. Mutta sitä hommaa vain oli niin paljon. Sitä kevyempääkin.

Ja sitten muistelen olohuoneen kamiinaa, jonka edessä tykkään edelleen lukea. Sitä, miten kuljetusliikkeen nuori kuljettaja jätti sen keskelle pihaa kuin liikenneympyräksi. Ja sitä miestä joka sen kävi asentamassa ja teki samalla puhelimessa autokauppaa. Hassuja juttuja jää mieleen…

Ja sitten mä mietin tuota eteisen katossa roikkuvaa pallovalaisinta (heijastus peilistä), joka näkyi kun makoilin potilaan kanssa sohvalla. Sitä miten se laitettiin siihen väliaikaisesti, jotta näki maalata. Ja miten se roikkuu siinä edelleen, eikä edes lamppua ole tarvinnut näinä vuosina vaihtaa!

Ja jotenkin mä tulin siihen tulokseen, että kaikki on just hyvin näin ja niin täynnä muistoja, etten haluakaan muuttaa mitään. En oikeastaan edes sisustaa, koska mä tykkään asioista just näin. Ja niihin arkipäiväisimpiinkin huonekaluihin ja tavaroihin liittyy niin paljon kaikkea mitä muistaa ja muistella. Että vaikka ne ei olis designia tai antiikkia, ne on kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Jokaiselle on syynsä ja tehtävänsä, ennen kaikkea muistonsa.

Ehkä nämä kaikki muistot on juuri siksi nyt niin pinnalla, että on se ihana tunne siitä, että kaikki on just hyvin näinkin. Että vaikka vieläkin olisi vaikka mitä hommaa, mä tykkään asua täällä ja osaan elää myös miettimättä kaikkia niitä tekemättömiä töitä ihan jatkuvasti. Että mihinkään ei ole lopulta enää mikään kiire. Jos jotain niin kuudessa vuodessa on oppinut sietämään ainakin keskeneräisyyttä ja ehkä jopa nauttimaan siitä.

 

Mutta nyt iltapalaa. Jos sitä enää pullien jälkeen kukaan kaipaa. 🙂