Hitsit, huomasin just, että mulla sähköpostiloora ja blogi, jota on ollut tapana päivitellä. Näköjään nekin voi lähes unohtaa. Hektinen viikko, paljon tekemistä. Netin ihmeellinen maailma on jäänyt täysin, toisaalta kirjalle ja Puutarhaetsiville on löytynyt päivittäin aikaa. Ja liikunnalle ja seurustelulle. Ollaan halattu ja pussattu,
hoidettu asioita ja saatu taas joitakin hiukan eteenpäin.

Eilen otettiin suunnaksi Ikea. Ihan siis vain aikuisten kesken. Oli tarkoitus hakea projektiin työhuone pari tälläistä, mutta onneksi ihana rakas mieheni tuli järkiinsä matkan aikana ja kysyi, haluammeko ihan oikeasti ikeat vai jotain muuta. Ja jotain muutahan me haluttiin. Kilometrejä tuli auton mittariin, mutta ne haluamammekin löytyi. Ja Ikeassakin käytiin, kun nyt sinne asti kuitenkin ajettiin. Eikä ihan tyhjin käsin poiskaan päästy 🙂

Pari viikkoa pitää odotella, jotta kaappivanhukset saadaan kotiin, mutta jaksan kyllä. Hyvää kannattaa odottaa!

Pitäisi saada myös tapetit valituksi. Hitsi, kun niitäkin on niin julmetun paljon. Ihan liikaa ihanuuksia, joista on ihan liian vaikea valita.

Huomenna pitää ehtiä aikaiseen junaan. Hassua käyttää sanaa ehtiä, kun juna lähtee tuosta takapihalta, mutta kun ei ole aikoihin tarvinnut päästä aamuvarhain liikkeelle. Jotenkin on tottunut siihen, ettei ole kiire, vain koko päivä aikaa. Visiitti Helsingissä, ja koko matka yksin. Ihan omaa aikaa!

Lauantaille on tiedossa myös jotain tosi kivaa. Jotain mitä on kovasti odotettu ja suunniteltu.

Eli todistetusti mullakin on jotain muuta elämää, kuin täällä notkuminen. Mutta olkaa huoleti, se katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin. 🙂

Kuvat menee rakeiksi, höh….

***

Lehtikuusen oksat pukkaavat vihreää. Sellaista ihanan keväistä sävyä. Nämä on kivoja kevätoksia, ehkä mun uusia lemppareita. Ohra on jo korkeaa, ihan vain tipusia vailla. Jotain voisi askarrella, kun vain toimertuisi.

Tänään on ruukutettu yrttejä, siivoiltu ja nautittu vain vapaapäivästä. Auringostakin olisin iloinnut, mutta ehkä sitten huomenna!?

Paikalta, jossa sijaitsee hiekkalaatikko, pilkistää jo keltavihreän kuormurin perä. Melkein olen unohtanut, mitä sinne lumen alle jäikään.

Ja tuli taas pieni kerros uutta luntakin. Vanhan surmaksi tietysti, lasini kun on aina puoliksi täynnä 🙂

Huomasin vuoden vierähtäneen nopeasti kun Pieni Nokipoika kolkutteli ovelle. Tai oikeastaan soitti ovikelloa, mutta Pieni Nokipoika se kuitenkin oli. Mun silmissä ainakin. Oikein hymyilyttävä persoona tuo meidän nuohooja. Yksi kevään merkeistä.

Itse leikin jonkin sortin nokityttöä, ja pesin ikkunat. Puolet niistä, ja ihan vain sisäpinnat, sen minkä ehdin Niilon päikkäreiden aikana. Tarkoitus oli jättää ikkunat pesemättä, koska ne, joka tapauksessa, menevät keväällä vaihtoon. Kestin noesta mustat ikkunat satoine sormenjälkineen – kymmenine nenän ja kuonon kuvineen. Mutta; Siinä vaiheessa kun joku innostuu piirtämään banaanilla kadunpuolen ikkunoihin, tulee minullakin kipuraja vastaan. Se tapahtui juurikin tänään.

Vaikka kasvatuksellisessa mielessä toki toruin tekijää, olen silti oikeastaan aika tyytyväinen. Onni onnettomuudessa, sanoisin. Nyt paistaa kevätaurinko sisään. Ihan kuin olisi musta verho laskettu alas.

Olen juonut litra tolkulla porkkanamehua, ja olen yhä oma kalpea itseni (paitsi kämmenet on porkkanan käsittelystä oranssit). Mies joi lasillisen, ja väri nousi kasvoille. Reilua vai ei…?

Mehulingon jättämästä porkkanamurusta ajattelin taikoa sämpylät iltapalalle. Jos vaikka heittäisi joukkoon vähän auringonkukan siemeniä. Eli aurinkoisia sämpylöitä. Niitä…!

***