Jos te odotitte jo jotakin lämminhenkisiä ja kodikkaita kuvia uudesta kodista, on tämä postaus karvas pettymys 🙂 Fakta on se, että niihin kuviin on vielä jonnin verran matkaa, ja siinä matkan varrella joudutte katselemaan aika paljon keskeneräisyyttä. Uutta pintaa aloitetaan tekemään vasta sitten ensi kuussa loman jälkeen, mutta ennen sitä, pitää tietysti purkaa se, mikä on tiellä.
Kuten fb:ssä jo hiukan raotinkin, oli eilisen prokkis kurkistaa lattiamateriaalien alle, ja kartoittaa tilanne. Joskus varmaan 60-luvulla laitettua muovimattoa, uutta laminaattia ja oikeastaan kaikkea siltä väliltä on uuden kodin lattioissa. Tai oli. Kurkistuksen sijaan innokkaat poistivat jo suurimman osan noista materiaaleista. Parista huoneesta tuli muovimaton alta vastaan lastulevy, mutta lopputulos on huomattavasti parempi, kuin mihin olimme varautuneet. Uusien puulattioiden tekijäkin on jo löydetty, joten en jaksa murehtia kahdestä välihuoneesta; Kokonaisuus ratkaisee!
Maton alta kuorittu portaikko kruunasi kuitenkin mielialan. Aika monta ”aah” jo ”voih” -ääntä taisi päästä suustani.
Voihkimisen lisäksi minun hommani oli lähinnä huoltopuolella. Sain tehtävän hakea miehille kaupasta oluet, ja kun nyt lähes ammattilaisena olin jo toistamiseen elämässäni olutkaupoilla, kiikutin iloisesti miesväelle huoneenlämpöiset alkoholittomat light-oluet. Taisin siis saada potkut myös huoltovastaavan duunistani.

Tokavikassa kuvassa yläkerran toisen makkarin lattia. Ainoa laatuaan, joka oli ilman mattoa tai laminaattia. Väri kuitenkin on luonnossa aivan liian tumma, joten maalattavaksi tuomittiin tämäkin. Taloa on myös joskus sisustettu kauttaaltaan tuolla viininpunaisella maalilla. Huoneet tuntuvat pimeiltä, ja kaipaavat ehdottomasti valkopesua piristyäkseen. Loppupäätelmä:
Maalin menekki: Säiliöautollinen.

Ps. Täällä on meneillään kiva Iittalan Sarjaton-arvonta!

 

 

Ihan aluksi haluan kiittää teitä kaikkia siitä tavasta, jolla olette osallistuneet iloomme. Se myötäeläminen, jota sain sekä vauvauutisen, että uuden kodin löytämisen johdosta, on jotakin ihan mieletöntä. Kiitos kultaisista sanoista ja jaetusta ilosta! Tätä blogia seuraa ihan mahtava porukka 🙂

Toden totta, jotakuinkin päivälleen puolivuotta sitten harkitsin pitkään, laittaako pillit pussiin ja pussin varastoon. Siis blogini suhteen. Siinä samalla kun pakkasimme silloisen kotimme irtaimiston laatikoihin, säkkeihin ja kelmuun, pohdin pitkään varastoidako koko blogi mahdollista tulevaa varten. Tämä blogi kun on saanut alkunsa hyvin kotikeskeisistä jutuista. Sisustaminen, käsillä tekeminen, puutarha, kotielämä jne… Ne ovat olleet se punainen lankani, ja kun punainen lanka laitetaan laatikkoon, vedetään kelmu ylle ja varastoidaan, seisoo siinä pieni blogi ja bloggaajakin melko tyhjän päällä. Meillä oli kuitenkin haave, aikatauluna toive ja työkaluna usko siihen, että haaveet kantavat. Puoli vuotta (ja vielä kuukausi) siihen meni, että haave kantoi kotiin asti, mutta te teitte onneksi matkasta miellyttävän kulkea. Olen täydestä sydämestäni kiitollinen siitä, että kuljitte seurassani vaikka punainen lankani on ollutkin poissa ja välillä niin kovin kaukana.

Kuukauden päästä pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme. Tai aloitamme muuton, ja kodin remontoinnit. Kuvia talosta ei ole vielä teille näyttää, ja kuvaaminen sinänsä olisikin vielä hiukan vaikeaa, sillä edellisellä omistajalla on yhä oikeus asua talossa. Joudutte siis hetken odottamaan 🙂
Koska edellinen postaus kuitenkin herätteli uteliaita kysymyksiä kerron teille jotakin talon metsästyksestä ja sen oikean kohtaamisesta:
Alussa itselläni oli melko selvä ajatus siitä, mitä haemme. Puutalo, 1950-luvun rintamamiestaloja vanhempi ja suurempi, ja mielellään hirsirungolla. Ei liian huonossa kunnossa (=heti asuttava), eikä kuitenkaan liian remontoitu, talon vanhaa henkeä pilaten. Talon sijainnin suhteen toiveena oli päästä asumaan paikkaan, jossa talot eivat ole rakennettu vierekkäin 1000-2000 neliön tonteille, omaa pihaa ja puutarhaa olisi paljon, pihapiirissä ulkorakennuksia jne.
Melko nopeasti romanttiset kuvitelmani metsänlaidassa asumisesta kuitenkin romuttuivat. Olen tottunut asumaan lähellä palveluja (vaikkakin pienen kaupungin, mutta silti), näkemään katuvaloja ja asutuksesta kajastuvaa valoa. Mieheni realistiset ”jalatmaassa-kysymykset” myös herättelivät; Entä jos lähin suklaakauppa on puolen tunnin matkan päässä? Kuinka paljon rouva on valmis talviaamuina ajamaan traktorilla lunta? Aikooko rouva kenties ostaa traktorin? Jne.. Totta, ei minusta ollut täysin metsäkulmille. Taajaman ulkopuolella, mutta ei liian kaukana. Yleisen tien varressa.
Kodin löytymisen suhteen asetimme myös kirjoittamattoman säännön; Talon piti olla molemmille se oikea, kummankaan ei pitäisi joutua pitkin hampain muuttamaan minnekään. Monta taloa jätimmekin harkintamme ulkopuolle, koska se oli toiselle meistä ehdoton EI. Tässä kohtaa yhtälö kieltämättä kuulostaa talolta järven rannalla, keskellä Helsingin keskustaa ja puolenhehtaarin tontilla. Niin, ja halvalla kiitos!

Voinette kuvitella, kuinka monta kertaa kuulin, miten minun kannattaisi ymmärtää, että toivomaani kotia ei kai koskaan löytyisikään, tai sitä ei ole edes olemassa. Vielä useammin näin sen saman ihmisten kasvoilta. Kaikki eivät vain hennonneet kertoa mielipidettään. Mutta minäpä en ymmärtänyt. Meillä oli haave, ja viimeiseen asti tiesin, että jonakin kauniina päivänä se oikea ikään kuin sattuisi vain eteemme. Uskoin kohtaloon, enkä turhaan: Elettiin kesän viimeistä lauantaita, ja olin melkoisen (lue tosi) tuohtunut miehelleni, kun kahdenkeskeinen iltamme päättyikin aiemmin suunnieltua aikaisemmin. Onneksi päättyi, sillä silloin löytyi kotimme! Tarjouksemme hyväksyttiin jo seuraavana maanantaina.

Kuvissa on uusi Lumoan Kaikki on mahdollista -malliston koru. Tuo tähti on nyt minun muistutukseni itselleni; Haaveisiinsa kannattaa uskoa.
Tosin siitä puolesta hehtaarista ja järvestä Helsingin keskustassa en edelleenkään ole niin varma. Tai no; Halvalla sitä ei ainakaan saa 🙂

Aurinkoista syysviikoa teille. Älkää vain tulko kipeäksi, tämä flunssa on syvältä!

 

Hymynne on tarttunut! Jokainen arvontapostaukseen jätetty kommentti on saanut myös minut hymyilemään. Tirautinpa pari kyyneltäkin aamulla, kun kommentteja luin (pikkuisen nuo hormonit hyrrää, itkeä pillitän koko ajan…). Niin liikuttavia ja ihania juttuja! Niitä lisää!

Tasapuolisuuden nimissä lupasin kertoa myös omista hymynaiheistani, joten tässäpä niitä:
Minun ja möhiken (=mahamöhö) matka on nyt saavuttanut puolivälinsä. Olo on mahtava, energinen ja reipas! (Jos nyt sivuutetaan se tosiseikka, että kurkku on kuin kaktuksilla rassattu, imusolmukkeet turvoksissa, silmät punaiset ja suussa maistuu flunssa.) Ehdottomasti ilonaihe!

Todelliseen riemuun naaman vetää kuitenkin se, että KOTI on vihdoin löytynyt! Mä olen niiiiin iloinen ja onnellinen! Ei tarvittu kompromisseja, ei hätäratkaisuja, eikä enää mitään väliaikaista. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä! Reilu pari viikkoa sitten kun taloon käveltiin, tiedettiin heti, että tämä se on: Meidän Koti!

Toinen puoli iloa on se, että me päästään vihdoin pois tästä asunnosta. Eroon naapurin bileistä ja karaokeilloista (katso viimeinen kuva). Saadaan omat tavaramme takaisin, omat rakkaat huonekalut, astiat, kirjat ja kaikki muukin! Ensi kuussa me sanotaan bye bye kylänraitille ja muutetaan maalle!!!! Niin, ja mahtuuhan tähän väliin myös pari viikkoa lomailua auringossa! Helppo hymyillä!

Mahtavaa perjantai iltaa! Yritän keksiä jonkin korvaavan toiminnan kilistelylle (menee varmaan syömiseksi) 😀