Lehtikuusen oksat pukkaavat vihreää. Sellaista ihanan keväistä sävyä. Nämä on kivoja kevätoksia, ehkä mun uusia lemppareita. Ohra on jo korkeaa, ihan vain tipusia vailla. Jotain voisi askarrella, kun vain toimertuisi.

Tänään on ruukutettu yrttejä, siivoiltu ja nautittu vain vapaapäivästä. Auringostakin olisin iloinnut, mutta ehkä sitten huomenna!?

Paikalta, jossa sijaitsee hiekkalaatikko, pilkistää jo keltavihreän kuormurin perä. Melkein olen unohtanut, mitä sinne lumen alle jäikään.

Mä sitten nautin näistä kevätpäivistä. Ihan mieletöntä kävellä korkeilla hangilla ja kurkistella naapurin kuusiaidan taakse. 

Autettiin hiukan kevättä ja lapioitiin jäätä pihasta. Kahtena päivänä olen jo istuskellut puutarhatuolissa ja paistatellut auringossa. Taidan kokeilla kahvin juontiakin jo ulkosalla.

Tänään raahasin kotiin risuja ja oksia. Koivun oksat otan omasta koivusta, mutta lehtikuusi ja pajut piti noutaa kauempaa.

Askartelin paljaille oksille discomunia. Hiukan väriä piti saada näihinkin.

Pääsipä lasinen vintagepöllökin tuonne keikkumaan. 

Talo on nyt täynnä risuja. Toi otsikko tuli miehen suusta, kun oksiani asettelin. Leikkinsä kullakin 🙂

Aurinkoista torstai päivää (tarkistin oikein tällä kertaa :))!

Ja tuli taas pieni kerros uutta luntakin. Vanhan surmaksi tietysti, lasini kun on aina puoliksi täynnä 🙂

Huomasin vuoden vierähtäneen nopeasti kun Pieni Nokipoika kolkutteli ovelle. Tai oikeastaan soitti ovikelloa, mutta Pieni Nokipoika se kuitenkin oli. Mun silmissä ainakin. Oikein hymyilyttävä persoona tuo meidän nuohooja. Yksi kevään merkeistä.

Itse leikin jonkin sortin nokityttöä, ja pesin ikkunat. Puolet niistä, ja ihan vain sisäpinnat, sen minkä ehdin Niilon päikkäreiden aikana. Tarkoitus oli jättää ikkunat pesemättä, koska ne, joka tapauksessa, menevät keväällä vaihtoon. Kestin noesta mustat ikkunat satoine sormenjälkineen – kymmenine nenän ja kuonon kuvineen. Mutta; Siinä vaiheessa kun joku innostuu piirtämään banaanilla kadunpuolen ikkunoihin, tulee minullakin kipuraja vastaan. Se tapahtui juurikin tänään.

Vaikka kasvatuksellisessa mielessä toki toruin tekijää, olen silti oikeastaan aika tyytyväinen. Onni onnettomuudessa, sanoisin. Nyt paistaa kevätaurinko sisään. Ihan kuin olisi musta verho laskettu alas.

Olen juonut litra tolkulla porkkanamehua, ja olen yhä oma kalpea itseni (paitsi kämmenet on porkkanan käsittelystä oranssit). Mies joi lasillisen, ja väri nousi kasvoille. Reilua vai ei…?

Mehulingon jättämästä porkkanamurusta ajattelin taikoa sämpylät iltapalalle. Jos vaikka heittäisi joukkoon vähän auringonkukan siemeniä. Eli aurinkoisia sämpylöitä. Niitä…!

***