Täällä jatketaan edelleen kesäkeleistä nauttimista. Eilen laitoinkin Instagramiin yhden kuvan päivän ohjelmasta, ja mukaan tuolta Karimaalta tarttui tosiaan hedelmäpuiden taimia, joita tänään päästiin istuttamaan. Pari omenaa ja yksi kirsikkapuu, jonka oikeasti ”sain” nimipäivälahjaksi vanhemmiltani jo muutama vuosi sitten. Silloin kuitenkin tuntui, ettei se oma piha ollut vielä se ”oikea”, joten pitkitin ja vetkutin taimen hankkimista ja nyt kun omasta pihasta on karsittu havupuut minimiin, uusille hedelmäpuillekin löytyi täydellinen tila.

Koko perhehän siinä tarvittiin kolmen puun istuttamisessa, mutta mikäs sen mukavampaa tekemistä näin kauniina päivänä. Puiden juurille siirreltiin vielä sipulikasveja joita on levinnyt pihan perille puutarhajätteen mukana mitä erikoisempiin paikkoihin. Nyt on vähintäänkin onnellinen olo, sillä puiden hankkiminen on ollut mulle se juurtumisen syvin olemus. Puut juurtuvat ja minä juurrun – juuri tänne, sillä näin on hyvä.

Istuttamisen lisäksi myös kitkeminen on ollut tämänkin päivän sana. Sitä riittää, eikä työ tekemällä lopu.

Ihanaa, aurinkoista ja kaunista äitienpäivää kaikille äideille ja äidinmielisille. ♡

Onhan tämä oikeasti aika kauheeta! Lattioilla pyörii villakoirat, keittiön pöydälle on kasaantunut posti, puhtaat ja viikatut pyykit ja kasa kaikkea muuta mahdollista roinaa. Eteisessä vastassa on läjä kenkiä, puoli hiekkalaatikollista santaa ja lattiat on läikikkäänä vedestä, jota valuu niin lasten vaatteista, kuin vesipyssyistäkin. Ruokahuoltokin pyörii lähinnä yhden kriteerin varassa. Laatusanojen ”terveellinen” tai ”täysipainoinen” rinnalla, nopeus on nyt valttia.

Kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun… Mutta nyt on se aika vuodesta, kun tämä äiti haluaa tonkia multaa, ulkoiluttaa taimiaan ja raivata pihaa niin paljon, kuin nyt kaiken pakollisen arkisen ohessa suinkin on mahdollista.

Tänään on uhkarohkeasti siirrelty pioneja, kantattu kukkamaiden reunoja, taisteltu voikukkia vastaan ja kartoitettu kovien pakkasten tuottamia tuhoja. Ja ostinpa itselleni myös äitienpäiväkukkasenkin.

Realistina ymmärrän, että niitä sadepäiviäkin saadaan vielä, joten antaa asioiden olla sisällä vähän huonommalla kantilla, ja siivotaan taas kun pihatöiltä ehditään!

Ihanaa, aurinkoista ja sopivan rentoa perjantai-iltaa!

4. päivä toukokuuta oli vuonna 2002 lauantai. Olin 18-vuotias, vasta täysi-ikäiseksi kasvanut tyttönen, joka oli lähdössä viettämään iltaa paikalliseen ravintolaan (siihen ainoaan ”yökerhoon”) kahden kaverinsa kanssa.

Muistaakseni tuolloinkin oli aika lämmin ja keväisen aurinkoinen päivä. Kolmen tytön voimin kokoonnuimme kaverini tädillä, jossa tarkoitus oli alkuillan vahtia koiranpentuja. Muistan hyvin, etten tuolloin voinut juoda siideriä ystävien tavoin, koska pelkäsin niin kovasti lihoavani. Siinä meikkaamisen ohessa muistan myös tehneeni sarjat penkkidippejä, jotta käsivarteni eivät vain missään tapauksessa höllyisi ikävästi.

Minulla oli farkkuhame, valkoinen äidin ostama hiaton pusero ja äidiltä lainatut mustat sandaalit. Lisäksi pieni musta laukku, johon ei mahtunut Ericcsonin mohlo kännykkä, jota jouduin käyttämään kun omani (vain pikkuisen pienempi Nokialainen) oli rikki.
Myöhemmin illalla äitini kuljetti meidät ravintolaan, ja ilta oli aika lailla hyvin samanlainen, kuin olivat olleet jo monet lauantai-illat tähän asti. Sitä se täysi-ikäisyys teetti. 🙂

Pienellä paikkakunnalla (jollaiselta itsekin olen siis kotoisin) tunnistaa kyllä, jos ravintolassa on ulkopaikkakuntalaisia. Ja olihan siellä. Sellainen pitkä poika ystävineen, joka katsoi aina suoraan silmiini, kun kuljin ohi. Loppuillasta poika pyysi minua tanssimaan, ja kun tein lähtöä ystävieni kanssa, hän tuli vielä narikkaan asti ja kysyi onko minulla mahdollisesti kännykkää. Jep, tuohon aikaan sekään ei ollut kai itsestäänselvyys. Poika pyysi puhelinnumeroani, ja siinä kun aloitin numeroiden luettelemisen, iskikin kauhea paniikki. Että antaako sitä nyt puhelinnumeroaan ventovieraalle?! Arvoin hetken, josko olisin sanonut viimeiset numerot väärin, mutta jostain syystä kerroin ihan oikean numeroni, ja vielä ennen kuin nukahdin tuona yönä, sain pojalta tekstiviestin.

Pukeutumistyylini, ajatusmaailmani, puhelimeni, jopa ystäväni – ja melkein koko muu elämäni – on tuon illan jälkeen muuttunut valtavasti, mutta kaksi asiaa on yhä jäljellä. Se sim-kortti silloisesta puhelimestani, ja sitten se poika. Nykyisin tosin ehkä enemmänkin mies, lasteni isä.

Neljääntoista vuoteen mahtuu paljon. Hyviä päiviä, iloisia aikoja, onnellisia hetkiä. Tosin paljon itkua, surua, pettymystä ja monia muita negatiivisia tunteita. Suhteemme ja perheemme ei koskaan saanut ihan sitä siunausta, jota olisin toivonut, mutta ehkä yhdessä kohdatut koettelemukset onkin tarkoitettu vahvistamaan, ei erottamaan. Aikuiseksi kasvaminen aiheuttaa sekin kasvukipuja, ja silloin kun kasvetaan aikuisiksi yhdessä, kivutkin koetaan yhdessä.

Neljätoista vuotta sitten olisin tuskin uskonut koskaan muuttavani siihen vielä pienempään naapurikuntaan, asuvani punaisessa tuvassa ja olevani kahden lapsen äiti jo ennen kuin täytän kolmekymmentä. Mutta elämä kuljettaa omia polkujaan, niinhän se vain menee.

Aurinkoista helatorstainaattoa kaikille!