Aurinkoa ihanat! Tänään oli sellainen aamu, jonka vietin aika pitkälle pyjamassa (kotona työskentelemisen hyöty, silloin kun ei tarvitse viedä lapsia aamulla minnekään), ja kun tuli pukeutumisen aika, koko koti kylpi auringonvalossa ja sisällä oli pitkästä aikaa oikein lämmin, jos ei melkein kuuma. Päivänvalossa kaikki näyttää jotenkin energiseltä, ja niin kaikki siniset tekstiilitkin, toki saattoihan se johtua ihan siitäkin, että mies hakkasi niistä eilen ison tomukerroksen pois. No, joka tapauksessa teki itsekin mieli pukeutua siniseen, ja kas, mullehan tuli oikein kesäinen fiilis!

Samalla kun siinä hyrisin energisessä fiiliksessäni aloin pohtia, että mun ”feelin blue” tarkoittaa kyllä jotain ihan muuta kuin sitä, mitä sanonnalla yleisesti haetaan. Niinpä näppäränä tyttönä käännyin herra Googlen puoleen ja selvitin, että miksi ihmeessä noinkin energinen väri ja alakuloinen, tai jopa masentunut mieliala, liitetään yhteen. Pääsin jopa 1300-luvulle, tai oikeastaan Kreikkalaiseen mytologiaan (luin täältä), mutta päätin lopulta että kunkin henkilökohtainen värikokemus ja mytologia olkoon tässäkin asiassa se tärkein. Eli mulla on tänään varsin siniset fiilikset, ja se tuntuu oikein hyvältä jopa suomalaisen alakuloisessa mittakaavassa. 🙂

Suuren värimytologian lisäksi mielessäni on tänään pyörinyt toki moni muukin asia. Yksi niistä on meidän remontin viisivuotissuunnitelma, jonka suhteen ollaan havaittu pientä joustamisen tarvetta. Se on nimittäin niin, että me ollaan tänä syksynä asuttu tässä talossa neljä (no juu, NELJÄ) vuotta, ja ehkä joudummekin mahduttamaan vähän lisäremonttia tulevaan vuoteen siitäkin huolimatta, että niin ei ollut tarkoitus. Mutta hei, ehkä voidaan sitten seuraavaksi ottaa käyttöön seitsenvuotissuunnitelma vähän kuin vanhassa hyvässä Neuvostoliitossa aikoinaan. 😀

Mutta homman nimi on se, että edellinen asukashan oli juuri remontoinut sekä keittiön, että kylppärin, ja kun tänne muutimme, päätimme, että keittiö kuuluu ensimmäiseen viisivuotissuunnitelmaan, mutta kylppäri ei. Toki jälkimmäiseenkin tehtiin muutoksia, vaihdettiin putkien paikkaa, jotta saatiin lasiset suihkuseinät kylppäriin ja lisättiin säilytyskalustetta ym., mutta ei se nyt oikein tunnu riittävän. Ajatuksen tasolla ollaan toki vasta tässäkin, mutta kokemus on opettanut, että se ajattelu ja suunnitteluaika ovat yleensä itse toteutusta mielekkäämpää.

Torstai on täynnä paitsi toivoa, myös ohjelmaa, joten nyt on aika rientää. Pari harrastuskierrosta, mutta sokerina pohjalla myös vähän äidin omaa aikaa. Ja hei, ei paha, jos sitä pääsee viettämään naisporukassa karamellitehtaalle. 😉

Olkaa iloisia ja pukeutukaa siniseen!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Jestas sentään, mutta aika rientää! Nappasin aamupäivällä kourallisen luumuja kitaani ja totesin, että juurihan ne luumupuut vasta kukkivat.

Olin nuorempana ehdottomasti syysvihaaja. Käänsin ajatukseni kaikkeen kurjaan, pimeyteen ja koleuteen, sinnittelin kohti valkoista maata ja sitä myöden uutta kevättä. En väitä vieläkään nauttivani loka-marraskuun pimeistä sadepäivistä ja kuraisesta maisemasta, mutta jotenkin olen oppinut vuosien varrella näkemään hyvää myös syksyn kolkoimmassa jaksossa. Mutta se kolkkous on vielä kaukana ja edessä on upeat kirpeät syyspäivät. Värien hehku, sekä auringon lämmittävät säteet. Viljapellot loistavat nyt kypsissä sävyissään, ja tekisi mieli kirmata niiden keskellä. Tiedättehän sellaisen valokuvakliseen, jossa hiukset hulmuten juostaan viljapellolla alkusyksyn usvasta siivilöityvässä auringonvalossa. Jätän nyt kuitenkin sotkematta kenenkään satoa, ja tyydyn ihastelemaan maisemia mielikuvitukseni avulla. Ja maisemathan on tähän aikaan vuodesta upeat juuri tuon usvan ja auringon vuoksi.

Syksy tuo mukanaan aina sellaisen kollektiivisen pesänrakennusvietin, jossa me suomalaiset luomme itsellemme tilaa käpertymiseen. Koko kesä on oltu sosiaalisia, menty, tultu, juteltu jopa naapureiden kanssa ja eletty vetämättä verhoja ikkunan eteen. Syksyllä, päivän lyhentyessä ja ilmojen viiletessä, käperrytään kotiin, ja se koti muuttuu jonkinlaiseksi linnaksi. Ok, onhan meissä poikkeuksia, mutta kyllä mä henkilökohtaisesti uskon, että se mollivoittoisuus näistä koordinaateistamme johtuu. Ilmastolliset faktat ovat ajaneet kansaamme ammoisista ajoista asti sisälle oman tuvan lämpöön; Lunta tupaan ja jäitä porstuaan, mutta hengissä on selvitty!

Olen huomannut, että syksy luokitellaan jossain kohtaa jopa kirosanaksi, jota ei missään nimessä saisi lausua ääneen. Itse en ymmärrä, koska lopulta kyse on vain yhdestä vuodenajasta. Tai no, ehkä se on myös eräänlainen state of mind, mielentila, jossa kohtaavat juuri ne valokuvakliseet ja pesänrakennusvietti kynttilöineen ja villasukkineen. Mutta kullekin juuri sitä, mikä itsestä tuntuu parhaalta, sillä Suomessa syksyltä ei voi välttyä, ja se nyt vain on fakta.

Kuten jokaisena viime vuotena, teen sen jälleen. Vannon selviytyväni syksystäkin hengissä (on muuten toiminut), ja nautin tästäkin vuodenajasta sen suomin puittein. Omalla ajatusmaailmalla on kauaskantoiset seuraukset, ja jos jaksaa pysyä oikein positiivisena, voi päätyä jopa kevääseen!
Kun ottaa näistä aurinkoisista ja lämpimistä päivistä kaiken ilon irti, huomaa, että ei se tuleva syksy nyt niin paha juttu olekaan, vaikka joka puolella on pimeää ja vettä sataa vakaan. Ja kyllä, muistuttakaa ihmeessä , jos (ja kun) olen marraskuussa eri mieltä!

Kuvat eiliseltä, kunhan räpsäisin. Eivät millään tavalla liity aiheeseen, tiedän.

Mutta hei, nyt muistuttelisin Nespresso -arvonnasta! Mikäli mielit itsellesi aamukahvien pelastajaa, eli Nespresson kahvikonetta, käy vastailemassa kysymykseeni arvontapostauksen kommenttiosioon!
Samalla iso kiitos kaikille Nivea -arvontaan osallistuneille! Oli kiva lukea kommenttejanne ja huomata, että aika tutusta tuotesarjasta on kyse. Tällä kertaa sain arpoa viisi voittajaa, ja onnekkaimmat olivat Piia, Jaana, Annu, Tuula sekä Aidafoun. Voittajille on ilmoitettu henkilökohtaisesti.

Nyt kuitenkin pääni sisällä kaikuu taukoamatta ”omenamuffinit, omenamuffinit…”, ja tilanne vaatii nopeita toimenpiteitä.

Aurinkoa ihanat!

Save

Tallenna

Hei, mikä auringonpaiste!!! Tätä lisää, kiitos.

Esimerkiksi auringonpaisteesta nauttimista voisi kai pitää jonkinlaisena hetkestä nauttimisena, sellaisena carpe diem -tunteena, jossa ollaan juuri siinä hetkessä, ja annetaan mennä. Siitä huolimatta, että jokainen tietää auringon jossain kohtaa painuvan pilvien taakse, tai ainakin horisontin alapuolelle. Pidän itseäni aika hyvänä hetkessä eläjänä, vaikka toki nautin tulevan suunnittelustakin. Silti perusluonteeltani olen vähän sellainen pers edellä puuhun -tyyppinen, sillä hetkessä elämisen taito on omalla kohdallani myös impulsiivisuutta. Siinä missä tunteeni tulevat esiin voimakkaina ja nopeasti, saan myös äärettömän hyviä ideoita kohtalaisen nopealla vauhdilla. Vielä 32-vuotiaana hypin riemusta ja otan tanssiaskeleita (sellaisia varsin omaperäisiä) onnistumisen hetkellä. Käännän suuni väärinpäin surullista Facebook-jakoa lukiessani tai innostun siirtämään painavia ja raskaita huonekaluja paikkoihin, joihin ne eivät lopulta edes mahdu. Impulsiivisuudestani huolimatta olen varovainen. Joku sanoisi pelkuri, itse puhun mieluummin itsesuojeluvaistosta – järjenäänestä.

Hetkessä voi siis elää hyvin monellakin tapaa, ja tuskin kenenkään tapa on toisen keinoa huonompi tässäkään asiassa. Mutta tässä ja nyt on myös paljon enemmän kuin ohikiitävät hetket ja vaihtuvat tunteet. Se on (ainakin omalla kohdallani) tyytyväisyyttä vallitsevaan elämäntilanteeseen, ja kykyä nauttia elämästään myös isompana kokonaisuutena. Ja kyllä, pidän luonnollisena myös sitä, että omaa onnellisuuttaan kyseenalaistaa. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että jokunen epäkohta elämässä ei väistämättä heitä elämänlaatua huonoksi. Epäkohtia on, ja tulee aina olemaan, tavallisessa elämässä. Joinakin päivinä enemmän, joinakin vähemmän.

Naisen elämässä on tässä kohtaa moniakin asioita, jotka voivat syödä onnellisuutta ja hetkessä elämisen iloa. Halutaan olla nuorempia, tai nautitaan vasta kun ollaan laihduttu/muutettu/muututtu ja ties mitä. Tai toivotaan lasten kasvavan ja muuttuvan omatoimisemmiksi, tai toisaalta halutaan niitä lapsia. Ja kyllä, viime vuosien aikana olen noista viimeisistäkin huokaillut molempia, olen huokaillut nuoruuden perään ja vaatinut itseltäni myös muutoksia. Omalla kohdallani juuri se suurin oivallus oli ehkä se, että kun niitä lapsia ei lisää ilmaantunut, alkoi väistämättä olla kiitollisempi niistä kahdesta lapsesta, jotka meille on suotu. Lopulta vauvakuumeeseen auttoi se, että meillä on yhä pieniä lapsia, enemmän tai vähemmän omatoimisia. Mitä tulee nuoruuden haikailuun, järki auttaa asiassa, sillä nuoruus pitää sisällään niin paljon kaikkea, mistä ei tässä kohtaa enää pidä niin väljä. Myönnän jonkinlaisen ikäkriisin sinne ennen kolmekymppisiä, jolloin olin kahden lapsen äiti, ja useampi ystäväni eli vielä huoletonta elämää sinkkuna tai ilman lapsia. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin oppinut katsomaan sekä itseäni että elämääni armollisemmin, ja pidän näkemästäni. Jopa siinä määrin, etten kääntäisi kelloja taaksepäin, vaikka tilaisuutta tarjottaisiinkin.

Viime päivien aikana olen kohdannut itseni usein saman ajatuksen parissa: Näin on hyvä, tässä ja nyt. Yli neljäntoista vuoden jälkeen oma puoliso on tuttu ja turvallinen. Huumori on nivoutunut yhteen ja sitä on paljon -myös vaikeina aikoina. Kaksi kultaista lasta, jotka ovat opettaneet enemmän elämästä, kuin elämä itsessään olisi koskaan pystynyt opettamaan. Paljon virheitä, virhearviointeja, pettymyksiä, surua ja murhetta. Niitä mahtuu lähes jokaiseen elämään, niin myös omaani. Mutta juuri nyt olen se ihminen, millaiseksi tähänastinen elämä on minut koulinut.

Tässä ja nyt. Kun katson taakseni, huomaan viimeisen vuoden antaneen valtavasti. Se on poistanut hartioilta raskaan taakan ja antanut tilaa hengittää. Se on vahvistanut ihmissuhteista parhaimpia ja tärkeimpiä, ja luonut harmoniaa kaaoksenkin keskelle. Olen nauranut enemmän kuin jaksan edes muistaa, tulistunut pienistä ja kiukutellut välillä kuin pieni lapsi. Myönnän, saatan olla kaikessa impulsiivisuudessani myös hankala. Mutta niinhän meillä jokaisella on luonteemme, valoineen ja varjoineen.

Tässä ja nyt. Olla sekä rakastettu, että rakastaa. Arkisen elämän turvallisessa syleilyssä elämä tuntuu korvaamattomalta lahjalta. Eletty elämä ja aika jättävät jälkensä, enkä juuri nyt antaisi yhtään haavaa tai ryppyä pois. Päivälliseksi on nakkisoppaa ja ruokaseurana ne kaikki tärkeimmät. Voittaa mennen tullen gurmeeravintolat.
Varsinkin kun on se tiskikone! 😉

Tallenna

Tallenna