Sitä ei jotenkin osannut edes ajatella, että elokuun saapuessa pitäisi taas vetää farkut jalkaan, mutta niin siinä kävi. Voihan räkä! Kesä ja kesämekot olisivat saaneet olla vähän pysyvämpi olotila. Mutta jos farkut olivatkin vain tauolla, niin sitten on tuo toinen juttu, johon en ikinä uskonut pukeutuvani. En siis koskaan, ikinä enkä milloinkaan. Nimittäin olkatoppaukset! Huhhuh, kaikkea kanssa, mutta siinä ne nyt ovat. 😀

Siinäkin mielessä hassua, että olen aina vähän kokenut ongelmaksi tämän Y-mallisen varteni, mutta ehkä tämä on sitä ”korosta sitä, mitä et voi piilottaa”. No, olkatoppaukset joka tapauksessa tarttuivat mukaani ja tässä sitä ollaan. Taisin vain kiikuttaa kassalle väärän kokoisen puseron, kun muistaakseni se sovituskopissa hyväksi havaitsemani oli pikkuisen pienempi. Tai pikkuisen vaatimattomampi just ehkä hartiaseudulta. No, niin tai näin, tässä sitä nyt ollaan harteikkaampana kuin koskaan. Että never say never, olkatoppaukset ovat palanneet!

Ajattelin muuten aloittaa virallisen kynttiläkauden just nyt heti elokuun alkuun. Pitää taas kaivaa kaikki mahdolliset hyggeilytaidot esiin, mikäli sää ei ymmärrä muuttua kesäisemmäksi pikapuoliin. Ja sitten pitää varmaankin laatia jokin isompi plääni syksyn varalle. Mutta ei mennä siihen vielä. Elokuu on kuitenkin kesää ja sillä hyvä!

Mutta hei, sateesta ja koleudesta huolimatta ihanaa elokuuta. Lupailivat myös helteiden paluuta. Minä ja olkatoppaukseni olemme valmiina! 😍

 

 

 

 

 

Eli polkkatukka! Jep, tuli sellainen olo, että pitää ehkä rebootata koko olemus. Olen myös jo pitkään haaveillut vähän lyhyemmistä hiuksista, tai ylipäätään jostain vähän näkyvämmästä muutoksesta, ja viimein löysin rohkeuden toteuttaa ajatukseni. Ihan pikkuisen kirpaisi, kun kampaajan sakset sonoivat naps, mutta toistaiseksi olen päätökseeni tosi tyytyväinen. Jotain ihan uutta, sitähän mä halusin. Ja vaikka hiukset ovatkin vain hiukset, koen ottaneeni henkisesti jonkin askeleen eteenpäin ja kohti uutta. Viimeksi päädyin yhtä radikaaliin kampaukseen, kun tulin ensi kertaa äidiksi. 😀

Täällä on ollut tänään jo vähän viileämpi päivä. Ehkä ”vain” joku 24 astetta kun iltapäivällä vilkaisin mittariin. Tuntuu heti paljon viileämmältä. Kasvihuone on onneksi pysynyt läpi kesän aika mukavana. Ei ehkä tomaateille paras spotti, mutta eihän tuolla voisi olla, jos kasvari olisi aikanaan rakennettu aurinkoisemmalle tontille. Aurinko paistaa kasvihuoneeseen siis suoraan vain hetken aamupäivällä, ja muuten rakennukset ja puut suojaavat pahimmalta paahteelta. Olen itse asiassa miettinyt, että ensi kesänä ei ehkä laitettaisikaan tomaatteja, vaan mukava makuupaikka jossa kölliä. Tämähän on kuitenkin meille kuin terassi tai kesäolohuone.

Huomenna olis taas jo  perjantai. Lapset olivat juuri pari yötä äidilläni ja kotiutuivat vasta ihan just. Huominen luovitaan arkea ja töiden jälkeen mennään ostamaan sille edellisen lyhyen polkkatukan aiheuttajalle koon 43 säbäkenkiä. Viikonlopulle on taas mukavia suunnitelmia, joten mikäs tässä. Kovin nopeasti kesä vain tuntuu kuluvan. Kunpa löytyisi jokin stoppinappi.

Mutta nyt nukkumaan!

 

Heipat ja heinäkuut!
Blogi jäi vähän tuuliajolle, ja olen jopa hetkellisesti miettinyt, haluanko tänne edes palata. Mutta niin suuret päätökset ottavat aikaa, eivätkä ole ehkä yhden kesän päätöksiä. Olen pähkäilijä ja pohtija. Asioiden vatvoja ehkäpä.

Isän kuolema käänsi keväällä elämässäni sellaisen ”kunhan nyt” -vaihteen päälle. ”Kunhan nyt jotenkin hoidan.” ”Kunhan nyt vain tulee tehtyä.” Ensin sain toki kauhean siivouspuuskan ja järjestelin tavaroita hullun raivolla. Sitten tajusin, etten jaksa ja jäin vain jotenkin ajelehtimaan. Kunhan nyt velvollisuuteni hoidin, mutta siinä kaikki. Kiitos Kokkikartanon lohikiusauksen ja kirsikkatomaattien lapsille oli ruokaa pöydässä. Pyykit tuli toki pestyä, työt hoidettua ja kaikki pakollinen suoritettua, mutta se itse eläminen jäi kaiken sen ”kunhan nyt” -ajattelun alle. Ja oikeastaan vasta kesäkuussa tajusin, että olin suorittanut asioita vähän laput silmilläni ja unohtanut asiat, joista oikeasti tykkään ja jotka tekevät mun elämästä ihan oikeasti mielekästä. Niinpä olen viimeiset pari viikkoa kuronut sitä omaa elämääni kiinni. Yrittänyt löytää taas itseni sieltä jostain kaiken muun varjosta. Tiedä sitten onko teho omassa ajattelussa vai parin viikon rautakuurissa, mutta olen taas saanut kaivettua esiin sen Emilian, joka koen oikeasti olevani. Nimittäin Emilian, joka ahmii kirjoja, herää ennen aamuviittä, nauraa, iloitsee ja tanssii. Toki yhtälailla suree, itkee ja murehtii. Niin ”Kaikkea muuta, kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää!”,  siinäpä se!

 

Että eipä mulla tämän kummempaa tälläkään kertaa. Kunhan vain tulin kertomaan, että täällä ollaan. 😀 Ensi viikolle olen varannut ajan kampaajalle, ja ostin ennen juhannusta jopa uuden kynsilakan. Nämä on nyt jotenkin itselleni kauhean suuria saavutuksia. Mutta nyt sitä kynsilakkaa kynsiin, sillä huomenna mennään häihin!

Ihanaa helleviikonloppua myös sinulle!