En kyllä rehellisesti sanoen tiedä, mitkä värit mulle sopii, tai mitä vuodenaikaa edustan. Aika usein kuitenkin päädyn turvalliseen siniseen, ja se tuntuu kotoisalta. Tänään tuntui siltä, että säkkimäinen maximekko kaipasi hiukan uuman paikkaa, ja muistin kesäisen simpukkavyön, jonka ostin jo aikaisin keväällä. Jostain syystä ei tuossa heinäkuussa käynyt simpukkahelyt mielessä.

Vyö löytyi keväällä By Pias -nettikaupasta. Mekko on jo muutaman vuoden takaa, aikoinaan valkoisena ostettu, mutta pesukonevärjäyksellä muokattu.

 

Nautitaan täällä Klaaran kanssa kesäperjantain mukavuudesta. Vähän lakanapyykkiä samalla, mutta ei juuri stressailla edelleenkään niillä sisätöillä. Aamulla fillaroitiin yhdessä kouluun, ja iltapäivällä mennään samalla pelillä noutamaan ekaluokkalainen viikonlopun viettoon. Mukavaa vaihtelua automatkoihin.

Mukavaa perjantaita!

Täällä sitä vieläkin kipsutellaan paljain jaloin ja kesämekossa. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että pihan varjoisimmissa paikoissa varpaat helposti palelevat ilman jalkineita. Syksyä on selvästi ilmassa, mutta niin kai loppukesästä kuuluukin.

Heinäkuussa ehdin harmitella säätäkin ihan vain senkin vuoksi, että kaikki kivat mekot jäivät käyttämättä. Siis ne lyhyemmät ja kesäisemmät. Nyt pitää ottaa ilo irti ja käyttää kaikki kesähepenet. Kulkea paljain jaloin, ja yrittää muodostaa kesästä jonkinlainen miellyttävä muistijälki, jonka avulla jaksaa taas pimeän ja kylmän kauden läpi.

Noista kuvissa näkyvistä kengistä tuli mieleeni Facebook-ryhmä, johon kesän aikana liityin. En tiedä, oletteko välttyneet kuulemasta Pitkät naiset -nimisestä ryhmästä? Jutun idea on, että ryhmästä löytyisi vertaistukea naisille, jotka kokevat pituuden jollakin tapaa häirinneen elämistä, tai ihan vain käytännön vinkkejä niin tarpeeksi pitkien housujen löytämiseen, kuin vaikka keittiön suunnitteluun.

Itse olen ehkä päässyt jo yli niistä ajoista, kun olin muiden silmissä korsto tai puolinainen. Silti ryhmän positiivinen henki, ja pituuden kääntäminen voitoksi, on ollut varsin mukavaa luettavaa.

Näissä koroissa huitelen itse kahta metriä, ja nautin hurjasti vielä kampaukseni tuomista lisäsenteistä. Silti noiden lukemieni tekstien, ja omien muistojeni myötä, olen pohtinut viime aikoina paljonkin sitä, miten pienet jutut vaikuttavat ihmisen itsetuntoon. Nyt kun koulukiusaaminen on jälleen tapetilla ajankohtaisuutensa vuoksi, on hyvä muistaa, että meillä jokaisella aikuisellakin on herkät kohtamme, eikä kiusaaminen, tai toisen arvosteleminen, sovellu yhtään sen paremmin aikuisenkaan käytökseen.

Kun lomat on lusittu ja illat alkavat hämärtyä, yhä useampi löytää tiensä blogien pariin. Samat käytöstavat ja normit pitäisi myös jaksaa muistaa netissä. Nettikiusaaminen on nykypäivää, ja koskee niin aikuisia, kuin lapsiakin. Ja, niin se vain on, että me aikuiset toimimme esimerkkinä nuoremmalle polvelle.

Aiheena kiusaamista käsitellää nyt jokaisessa mediassa, mutta itselleni tämä artikkeli jäi hyvin vahvana mieleen. Psykologi Vesa Nevalaisen otsikko Kiusaaja on tahallaan ilkeä, on toiminut itsellenikin jonkinlaisena henkireikänä lähiaikoina. Joskus kun tilanteen myöntäminen on huomattavasti hedelmälisempää, kuin päänsä takominen seinään kerta toisensa jälkeen.

Teksti nyt vain ryöpähti jonkinlaisena assosiaationa noista kengistä, vaikka tarkoitus kai oli pysyä ihan vain kesäisen asun parissa. Mutta menköön nyt näin! 🙂

Kaunista kesäpäivän jatkoa kullekin. Meille tulee iltapäivällä pianonvirittäjä, joten taidan tarttua pölyhuiskaan ja ”raivata hiukan tietä”. 😉

Nyt se sitten on virallista: Lapseni on koululainen ja minä itse olen koululaisen äiti. Ja vaikka niin koko kesän itselleni vakuutin, että kyse on vain luokan vaihdosta, niin tokihan tuo tunteita pintaan nostaa. Muistan yhä oman ensimmäisen koulupäiväni, sen miten iso asia oli olla koululainen.

Koululaiseksi siirtyminen on iso asia lapselle, mutta nostattaa paljon tunteita myös äidissä. Äitiys on tavallaan aina luopumista jostakin elämänvaiheesta, ja lasten kasvaessa ymmärtää, miten pienestä hetkestä koko elämässä lopulta on kyse. Tänään kuitenkin katsoessani reipasta ja iloista koululaistani, tunsin valtavaa onnellisuuden tunnetta. Yhtä aikaa sekä selviytymisen, että onnistumisen riemua.

Vielä seitsemän vuotta sitten olin esikoistani odottava nuori nainen (tyttö, monen mielestä), tänään olen kolmekymppinen koululaisen äiti. Mutta tiedättekö, tässä kohtaa se oma vanheneminen ei haittaa ollenkaan. Kurtut otsassa ja harakanvarpaat silmäkulmissa todistavat ainoastaan, että elämää on tullut elettyä varsin tunteikkaasti ja täysillä. 🙂

Tänään tutustutaan uuteen aapiseen, (joka vissiin pitäisi myös päällystää!) ja jutellaan ekasta koulupäivästä. Uima-allaskin on vihdoin täynnä, joten ainakin pulahdetaan myös viilentävään veteen. Musta on ihanaa, että arki alkaa tällaisissa keleissä, se on kuin pehmeä lasku syksyyn.

Koko kesän lempivaatetus on ollut tänä vuonna mekko. Rennot kengät jalkaan ja vaalea laukku olalle. Farkkutakkia ei tosin tarvittu tänään kuin aamulla. 🙂

Tästä se alkaa. Taas uudenlainen arki, ja pikkuisen erilainen elämänvaihe kesän lököttelyjen jälkeen.

Aurinkoa!