Taisi olla kevättä kun pinnasin Pinterestissä Coco Chanelin kuuluisat sanat: ”A woman who doesn’t wear perfume has no future”. Mitä ihmettä? Oliko elämästäni tipahtanut salakavalasti tulevaisuus, vai olinko vain hetkellisesti tuuliajolla, tarttunut menneisyyteen – tai kenties tähän hetkeen. Ei, nyt ei carpe diemit auta, minä haluan tulevaisuuden!

Olen nimittäin jo useamman vuoden tallustanut elämääni vailla tulevaisuutta, ainakin sikäli kuin Cocoa on uskominen. Luovuin hajuvesien käytöstä jo vuonna 2008 odottaessani ensimmäistä lastamme. Raskausaikana pahoinvointi käännytti minut tuoksuista, mutta todellinen päämäärä oli olla tuoksuton äiti, tai siis äidintuoksuinen äiti. Jostakin syystä vakuutin itselleni, että minun ja lapseni välille ei voisi mahtua mitään tuoksuja, kelpuutin vain oman luonnollisen ominaistuoksuni, mikä nyt jälkeenpäin kalskahtaa jopa hivenen itsekkäältä.
Sen sijaan, että vuodet olisivat luonnollisesti kuluneet pullantuoksuissa, myönnän, että tuoksuttomuus jäi päälle silkasta piittaamattomuudesta. Esikoisen syntymän jälkeen elämästä karsiutui pois paljon ”turhaa tai tyhjänpäiväistä”, eikä parfyymin suihkuttelu tuntunut millään tavoin luonnollisesta osalta arkea. Toisinsanoen, itseensä ei jaksanut panostaa edes suihkaisun vertaa. Vuosien vieriessä myös nenäni harjaantui tarkaksi, ja niinsanotuista tuoksuttomista deodoranteistakin valitsin suosikkini miellyttävimmän nenäkokemuksen perusteella. Mistään tuoksuyliherkkyydestä ei ollut kyse, enemmänkin vain hajuaistin selkiintymisestä. Tosin maalaiselon tuoksuille, vai pitäisikö sanoa hajuille, olen kasvant melko immuuniksi.

Tämän viimeisen reilun viiden vuoden aikana olen saanut lahjaksi yhden Clean -tuoksun, joskaan sekään ei ajautunut kosmeettisiin arkirutiineihini. Puhdasta pyykkiä jäljittelevä tuoksu muistutti lähinnä pesu-tai huuhteluaineen hajua, mutta tottumattomalle sekin oli välillä liikaa. Ensimmäisen kerran pitkästä aikaa mieleni alkoi tehdä hajuvettä viime syksynä. Innostuin nuuhkimaan tuoksuja toisensa jälkeen, mutta jälleen kerran olin raskaana, ja kielsin moisen hömpötyksen itseltäni. Äidin tuoksu – paras tuoksu, toistelin mielessäni.
Ihan varma en edes ole, mistä alunperin tuoksuttomuuteni idea kimposi. Olenko kenties lukenut jostain, että parfyymillä voi olla vaikutusta äidin ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen, vai syntyikö ajatus ihan vain omassa mielessäni. Mene ja tiedä, niin asiat kuitenkin muuttuivat. No joo, ajatuksena ihan kiva, mutta vähempikin fanaattisuus olisi kai riittänyt. Eihän siinä vauvan synnyttyä kai kovinkaan monella ole hajuvedet mielessä. Samalla fiiliksellä elämä etenee joitakin viikkoja, tai kenties kuukausia, ja vauva kyllä oppii äitinsä tuoksun (hieman liiankin hyvin, jos minulta kysytään). Asiaa sen kummemmin kaunistelematta, hikihän se päätuoksu on, kun keho alkaa muuttua maidontuotantolaitokseksi, ja meijeritoiminnan taasaantumiseen asti äidin ominaistuoksu täyttää paitsi vauvan pikkuiset sieraimet, myös isommankin tilan.

Pitkän pohdinnan jälkeen (ja kenties jonkinlaisen muutoksen kaipuun edessä) olen jälleen ottamassa askelta parfyymien maailmaan. Laivatuliaisiksi saamani Marc Jacobsin Daisy – ja Daisy Eau So Fresh -tuoksut ovat ensimmäinen askeleeni kohti naista, jolla on tulevaisuus. En väitä, että edelleenkään suihkisin tuoksuja iholleni päivittäin, mutta kenties pari kolme kertaa viikossa kuitenkin. Vaikeinta varmasti on muistaa lisätä suihkaus tuoksua iholleen, saati saada siitä jonkinlainen rutiinitoimenpide. Harjoitus kuitenkin viitoittanee tässäkin tapauksessa tietä mestaruuteen.

Tuoksuilla vai ilman? Olisi hauska kuulla myös teidän parfyymiajatuksianne; Onko hajuvesi luonnollinen osa arkea ja totuttu aamurutiini kuten hampaiden pesu, vai onko tuoksut härskiintyneet pulloihinsa esimerkiksi työn tuomien rajoitusten vuoksi? Myös suosikkihajuvesiään saa vinkata, tiedä vaikka joskus innostuisin laajentamaan parfyymivalikoimaani.

Nyt toivottelen teille kuitenkin ihan mahtavaa perjantaita. Niilolle on luvattu illaksi leffareissu, ja itsekin sitä jo odottelen innolla. En ehkä niinkään Smurffien, vaan sen vastustamattoman popcornin tuoksun vuoksi. Tässä kohtaa tosin maku ajaa tuoksun edelle, myönnetään!

Voi kai sitä pitää jopa persoonallisena, että säilyttää vauvanvaatteita olohuoneessa. Itseäni tilanne lähinnä huvittaa. Kuljen pitkin taloa ja etsin tavaroita. En vieläkään muista missä mikäkin huonekalu on, ja aina ei tule edes mieleen ajatella kuistia, jonne on myös mahdutettu ihmeellinen määrä tavaraa. Kolme huonetta on jouduttu tyhjentämään remontin alta, ja juostuani yläkerran ja alakerran väliä jonkin aikaa, alan jo pikkuhiljaa muistamaan, mihin kunkin puhtaat vaatteet tuli viedä. Palaan väkisinkin mielessäni vuoden takaiseen. Ajatella, että muutosta tulee juuri kuluneeksi vuosi!

Pitkäjänteisyyttäni on usein arvosteltu – tai lähinnä sen puutetta. Voin kuitenkin mielestäni rinta rottingilla todeta, että pitkäjänteisyyttä löytyy luonteestani mielin määrin. Eihän tätä hullutusta muuten jaksaisi. Vaikka myönnän, että nyt kun remontti on taas alkanut etenemään, olonikin kevenee. Viis kaaoksesta kun tietää, että suunta on lopulta oikea!

Vaikka omat tehtäväni ovat lähinnä catering puolella ja lastenhoidossa, remppafiilis alkaa iskeä jo minullekin. Kädet tosin syhyävät sisustamaan, oikomaan paikkoja ja yksityiskohtia. Mutta kaikki aikanaan, niinhän se menee!

Viime syksynä hankitut huonekuuset nauttivat tälläisen vanhan ja vetoisen talon ilmasta. Mustat ruukut löysin alennuksella puutarhamyymälästä. Ne ovat kevyttä lasikuitua, mutta todella vakuuttavasti kivitavaran näköistä sellaista. Sisään sujahti saviruukku aluslautasineen vaivattomasti.

Tänään aion kaiken vastapainoksi kuitenkin uhmata syksyä ja lähteä juoksemaan! Jossain kohtaa pitkäjänteisyyteni on ansainnut pienen tauonkin.
Tunnelmallista syysiltaa itse kullekin!

Mun piti olla tänään tehokas ja pestä ikkunoita. Aloittaa heti aamusta jne. Toisin kuitenkin kävi.
Facebookin seuraajat jo eilen kuulivatkin, että meillä valssattiin illalla hiukan  huonekalujen kanssa, ja tänään olisi tiedossa paikkojen järjestelyä oikeastaan joka huoneessa. Ihan vain jo tavaroiden paikalleen laittamisessa menee ihmeellisesti aikaa. Huonekaluja kannettiin yläkerrasta alakertaan ja toiseen suuntaan, pianokin sai vihdoin paikkansa. Koti on taas ihan eri näköinen, enkä ole ollenkaan varma onko jokainen ratkaisu välttämättä ihan mieleeni, mutta jossain vaiheessa annoin periksi. ”Kantakaa mihin kannatte, ihan sama!” Ja nehän kantoivat. (Itsekseni mutisin tietysti hiljaa, että joutuvat kuitenkin kantamaan takuuvarmasti samat kalusteet vielä moneen kertaan.) Se on hassu juttu, kun pitää nopeasti sijoittaa kalusteita paikasta toiseen, pää lyökin tyhjää. On niin vaikea hahmottaa mikä mihinkin mahtuu, ja lopulta taipuu siihen, että siirretään nyt sitten sinne minne edes mahtuu, muusta viis.

Eli tänään selvitellään kaaosta. Palaillaan asiaan kunhan saan hiukan hommia eteenpäin. Nyt hiat ylös ja töihin!

Mukavaa tiistaita kullekin!