salted caramel cheesecake

Pohja:

180 g bastogne-keksejä

80 g voita

Täyte:

400 g maustamatonta tuorejuustoa

1,5 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

1 rkl sitruunamehua

ripaus suolaa

2 kananmunaa

1 rkl maissitärkkelystä

Kinuski:

1,25 dl fariinisokeria

2 dl kuohukermaa

(tein itse tuplana, koska niin on paras!)

Päälle:

sormisuolaa

– Lämmitä uuni 160 asteeseen. Voitele n. 24-senttinen irtopohjavuoka. Murskaa keksit ja sulata voi. Sekoita ne keskenään ja painele vuoan pohjalle ja reunoille. Esipaista pohjaa noin 10 minuuttia, kunnes se on saanut hieman väriä. Ota uunista ja anna jäähtyä hetki.

– Vatkaa tuorejuusto notkeaksi, noin 30 sekuntia, sähkövatkaimella. Lisää sokeri ja vatkaa kuohkeaksi ja tasaiseksi, noin 2 min sähkövatkaimella. Lisää vaniljasokeri, sitruunamehu ja suola. Sekoita tasaiseksi.

– Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita jokaisen jälkeen. Lisää lopuksi maissitärkkelys ja sekoita nopeasti tasaiseksi.

– Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle. Paista 30-35 minuuttia uunin keskitasolla. Kun pinta ei enää kiillä ja täyte on jähmettynyt, kakku on kypsä. Anna jäähtyä. Aina ei tosin ole ollut aikaa ja joskus teen kuorrutuksen vasta seuraavana päivänä. Aina on toiminut.

– Sitten kinuski. Keitä kermaa ja fariinisokeria kattilassa hiljalleen välillä sekoittaen noin 45-75 min. Kokeile onko kinuski valmista tiputtamalla pisara kinuskia kylmän veden joukkoon. Jos pisara ei sula matkalla pohjaan, kinuski on valmista . Anna kinuskin jäähtyä noin minuutti ja kaada sitten juustokakun päälle.

– Anna kakun olla jääkaapissa yön ylitse tai ainakin pari tuntia. Maku paranee mitä kauemmin jaksat odottaa, mutta hyvää se on hetikin.

Ripottele päälle sormisuolaa juuri ennen tarjoilua.

Ihan alkuun iso kiitos kaikista viesteistä, joita tuo edellinen postaus kirvoitti. Tulin niin iloiseksi kun sain jakaa iloni ja toisaalta hämmennyin siitä yhteydenottojen määrästä, jonka aiheesta sain. Sanotaanko vaikka, että jäin miettimään, onko siellä uimahallissa kovinkaan montaa naista, joka oikeasti olisi tyytyväinen kuoreensa. Surullista! Mutta toisaalta myös inhimillistä. Toivon kovasti rohkeutta kaikille teille kaltaisilleni! Ja samalla on ihana huomata, että vaikka asia ei arka itselle olisikaan, selkeästi sitä ymmärrystä ja myötätuntoakin löytyy. Ehkä tärkeintä juuri onkin, että hyväksytään toinen toisemme puutteinemme ja heikkouksinemme ja samalla meidän kaikkien on ehkä myös helpompi hyväksyä itsemme.

Ja sitten siihen kakkuosuuteen! Enne joulua jaoin instan stooreissa mun lempparikakkureseptin, kun sitä työvaihekuvien jälkeen kovasti kyseltiin. Lupasin postata reseptin myös blogiin, mutta mulla ei ole oikeastaan ollut kakusta yhtään kuvaa. Ne kun on melkein aina valmistuneet pimeään aikaan ja kuvaaminen on tullut mieleen, kun kakku on kadonnut parempiin suihin. Ja tämä kakku tosiaan tekee sitä nopeasti. Salted caramel cheesecake eli suolaisen kinuskinen juustokakkuon suussa sulava, eikä siitä yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Jopa minä, joka en ole koskaan ollut kinuskin ystävä rakastan tätä törkeän hyvää yhdistelmää.

Meillä on lauantaina synttärijuhlat ja koska en ole mikään edellisen yön leipoja, yritän taikoa tarjoilut pikkuhiljaa hieman etukäteen. Tämän kakun voi hyvin tehdä pari päivää etukäteen, sillä sen maku ehkä vain paranee ajan myötä. Mikään varsinaisen heleä sateenkaarileivos tuo ei ole ja ruskea väritys on jopa vähän tylsä, mutta koska kakku maistuu isoille ja pienille juhlijoille, se on varma valinta. Pohjan keksit voi korvata digestivellä ja gluteeniton versio syntyy helpoiten juurikin gluteenittomalla digestivekeksillä. Minun kakussani on myös tuplamäärä kinuskia, koska eihän sitä oikein voi olla liikaa. 🙂

Tänään pitäisi vielä vatkata marenkia, mikä on muuten myös loistava tarjottava, koska valmistelut voi tehdä etukäteen ja leivokset ja kakut kasata sitten vasta tarjoilualustoille. Ihan ei ole koko kattaus vielä selvänä, mutta menen fiiliksen mukaan. Seuraavaksi pitäisikin uhrata ajatukset suolaisiin tarjottaviin.

Ja niin, kevätkylvöt on vihdoin aloitettu. Vähän myöhäiseksi meni chilien kanssa, mutta eiköhän ne ehdi. Tuoksuherneet saavat vielä hetken odotella. Täällä on koko päivän tupruttanut räntää. Sellainen oikein kunnon räpäskäkeli. Pakko myöntää, että pidin enemmän siitä auringosta ja tuulesta. Siitä, ettei joka puolella ollut kuraa. Mutta minkäs teet, eletään kuitenkin tammikuuta.

Oikein ihanaa torstaita! ♡

Maailmassa on varmasti miljoona asiaa, jonka suhteen voisi tuntea huonommuuden tunnetta. Miljardi sen jälkeen tulee äidiksi. Riittämättömyyden tunne ja itsesyytökset muuttuvat jossain kohtaa arkiseksi ja oman vaillinaisuutensa oppii hyväksymään. Ymmärtää, että kaikkea ei voi, ehdi tai pysty. Mulla on kuitenkin aina ollut yksi osa-alue äitiydessäni, jota en ole saanut hyväksytyksi, ja josta olen kantanut huonoa omaatuntoa. Ei se ole asia, joka vaivaa joka päivä aamusta iltaan, mutta juttu joka tulee mieleen katsellessani ihania vauvauintikuvia ja äitejä uittamassa lapsiaan. Nimittäin se, että minä en koskaan vienyt vauvojani vauvauinnille tai uimahalliin ylipäätään. En vauvoja, en taaperoita, enkä leikki-ikäisiä. Samasta syystä olen se, joka jättäytyy pois ystävien kesken saunomisesta ja vaihtaa vaatteensa vessassa lukkojen takana. Se joka joutuu ihan vain kasaamaan itsensä voidakseen mennä saunaan edes oman perheen kesken.

En ole koskaan ollut sinut itseni ja vartaloni kanssa, ja pääni sisällä on toki valtava määrä lukkoja asian suhteen. Tai no, ehkä joskus pienenä lapsena olen osannut hyväksyä itseni, mutta en edes muista sellaista aikaa. Vähäpukeisuus ja alastomuus ahdistaa, julkinen riisuutuminen ja peseytyminen tuntuvat kertakaikkisen mahdottomalta. Tiedän, jonkun mielestä ihan käsittämätön ajatus, mutta uskon, että en ole ainoa, joka painii saman ongelman kanssa. Kyseessä ei ole tahtotila, joka ravistetaan pois mielestä vain sillä, että tuollainen ajattelu on aivan typerää. Uskokaa pois, sitä on yritetty!

Viime syksynä koin jonkinlaisen herätyksen asian suhteen kun aloin miettiä, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsilleni ja erityisesti tyttärelleni. Olen aina kokenut tärkeäksi, etten soimaa ulkonköäni lasteni nähden, vaan pikemmin kehun ja korostan. ”Eikös äiti näytäkin nätiltä” on huomattavasti parempi lasten korville, vaikka olo ei juhlamekkoon tunkeutumisen jälkeen kovin kaunis olisikaan. Meillä ei myöskään puhuta siitä, että pitäisi vähän laihduttaa tai pienentää vatsamakkaroita. Nuo jutut olen tietoisesti rajannut pois lasten korvilta. Samoin ylipäätään toisten ulkoisen olemuksen ja varsinkin kenenkään ruumiinrakenteen kommentoinnin. Sain itse kuulla lapsena jatkuvasti, kuinka pitkä ja hoikka olin. Ja aivan varmasti kukaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta niin vain se ulkönäköön takertuminen kääntyi itseään vastaan ja hoikkuus, tai laihuus, muuttui asiaksi jolla määritin itseni ja sen, kuinka minut nähtiin tai hyväksyttiin. Jestas, kakki nuo sudenkuopat haluaisin välttää oman lapseni kohdalla, mutta ihminen minäkin vain olen. Ja silti ihminen joka ei voi mennä lastensa kanssa uimahalliin.

 Syksyllä sisuunnuin ja marssin ostoskeskuksen urheiluliikkeeseen ostamaan uimapukua. Ei mahtunut. Olin liian suuri jokaiseen pienirintaiselle tarkoitettuun perusuikkariin. Jälleen koin olevani muottiin sopimaton. Myyjä ehdotti kaksiosaista. Lähdin pois silmiäni pyöritellen ja häntä koipien välissä. Että vielä pitäisi napa paljaana olla, ei kiitos. Tuli kaikkea muuta ja asia painui taas sinne mielen lepotilaan, asiaksi jonka käsittelen sitten joskus myöhemmin. Sitten tuli puhe Klaaran uimapuvusta. Se oli eskarin uinneilla kiristänyt ja uudet uimalasitkin piti hankkia. Sain idean, jota kypsyttelin hiljaa mielessäni. En kertonut kenellekään, koska halusin voida vielä perääntyä.

Itselleni löysin uikkarin netistä. Samoja urheilumalleja valmistetaan suurempiakin kokoja vaikka niitä ei ehkä jokaisen urheiluliikkeen tangossa roikukaan. Asia hoidettu. Viime keskiviikkona suoritin lahjaostokset Klaaran tanssitunnin aikana. Pieni uikkari ja söpöt uimalasit. Lähetin miehelleni viestin, ja kerroin, mitä olen suunnitellut. Että menisin lasten kanssa lauantaina uimaan. Synttärisankarille julistin asian heti perjantaiaamuna. Ihan vain, jotta luvattuani en enää voisi perääntyä. Tunnen itseni ja minulla on taito keksiä tekosyitä näihin tilanteisiin. Olihan vauvauinnitkin jotenkin niin hassusti järjestettyjä, etteivät ne oikein sopineet meidän lasten syntymään. Olivat liian pieniä ryhmien aloittaessa. Tai liian vanhoja. En edes enää muista, miten se meni. Kaikki pakotiet oli tukittu, asia oli iltaan mennessä lähes koko suvun tiedossa. Me mennään huomenna uimaan. Äitikin tulee.

Lauantaiaamuna pinna oli kireällä. Kiukutti ja kaikki tuntui olevan huonosti. Onneksi mulla on ihana puoliso, joka ymmärtää, että joskus sen tiskirätin paiskomisen takana on jotakin leivänmuruja suurempaa. Hyvin se menee, kyllä sä siitä selviät. Ja hitto vie, niin selvisinkin. Vaikka ajaessamme uimahallin pihaan mietin kyllä vaihtokauppoja. Olisin voinut hypätä lähestulkoon mistä vain ja minne vain, jos olisin saanut perääntyä. Mutta en perääntynyt. Kävin lasteni kanssa ensimmäsitä kertaa uimahallissa. M i n ä  k ä v i n  u i m a h a l l i s s a! Ja se 7,5 euroa, joka oli kahden lapsen ja yhden aikuisen uimisen hinta (ihan älytöntä, että jotakin voi nykyää tehdä liki ilmaiseksi) sekä asia, jolle ei voi oikeasti laittaa hintalappua, muodostivat parhaan lahjan jonka voin 7-vuotiaalle tyttärelleni antaa. Uimisen päälle käytiin vielä syömässä ja haettiin isot karkkipussit.

Täydellistä äitiä minusta ei tullut vieläkään, mutta yhden isoksi kokemani puutteen kohdalle sain vetää ainakin osittaiset henkselit. Ja se tuntui hyvälle.

Olen kaivellut kaapista jo keväisempiä tekstiilejä ja ilotellut keltaisilla tulppaaneille. Tehokasta, meillä on nimittäin vihdoin lunta maassa! ♡

Oi ihanaa, mä olen niin odottanut viikonloppua. Perjantaita ja sitä, että ehtisi jotenkin vetää henkeä ja ihan vain olla. Ostin just kaupasta lisää tulppaaneja ja ajattelin sytytellä kynttilöitä. Vetää supermukavat leggingsit jalkaan ja rojahtaa sohvalle lasten kanssa.

Meidän pieni vauva täytti tänään seitsemän, ja vitsit, miten se taas laittoi ajattelemaan. Sitä miten nopeasti aika kuluu, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Laina-aika umpeutuu. Ja sitten toisaalta taas on ihana nähdä ihmisen kasvavan ja kehittyvän, oppivan ja oivaltavan. Ja samalla oppii itsekin. Itsestään ja monesta muustakin jutusta. Ja vaikka joku voisi muistuttaa kireästä pinnasta, niin kyllä mä silti olen sitä mieltä, että jos jotakin, niin rentoutta lapset ovat ainakin mulle opettaneet. Sitä että ei kaiken oikeasti kuulu olla niin justiinsa, vaan sinne päinkin yleensä riittää. Lasten seurassa on ihaninta, kun saa olla sopivasti höpsö. Unohtaa välillä säännöt itsekin ja olla rennosti oma itsensä.

Päivänsankari sai aloittaa aamunsa repimällä yksisarvispaperia. Reppuun sai pakata Marianneja ja kettukarkkeja eskarikavereille ja isoveljeltä saadun alpakan lelukaveriksi. Kun vielä pääsi lemppariravintolaansa, eli Prisman Buffaan (jep!) syömään ja telkkaristakin alkaa taas Posse, ei juhlapäivä voisi kauheasti parempi ollakaan.

Nyt kuitenkin sohvalle ja herkkukulhojen äärelle, ennen kuin ne tyhjenevät. Ihanaa viikonloppua! ♡