Noh, lempivaatteista johonkin aivan muuhun. Tähän on turha edes yrittää keksiä mitään loistavaa aasinsiltaa! Kyseessä on nimittäin Indiedaysin, Instrumentariumin ja Olympuksen Fashion Photo Shoot –yhteistyökampanja, jossa olen mukana!

Mehän kuvattiin jo muistaakseni syyskuun alussa, joten kuvauspäivästä on ehtinyt vierähtää tovi. Itsessäänkin tämä oli jo kokemus, kameran takana hyöri Olympuksen ambassadorkuvaaja Damian McGillicuddy, joka on siis maailmankuulu muotikuvaaja, jonka otoksia on ollut esillä esimerkiksi Voguessa! Tiimiin kuului myös stylisti Zoe Hughes, jonka tehtävänä luonnollisesti oli valita ylemme vaatteet, joilla kuvien tunnelmaa korostetaan. Kuten arvata saattaa kyse on siis tällä kertaa kehysmuodista, ja pääosassa ovat silmälasit.

Jokaiselle meille valikoitui oma  silmälasimerkkki, ja itse päädyin poseeraamaan ylimielistä lookkiani Voguen kehyksissä.

Hauskintahan tämänkaltaisissa kuvissa on se, että niistä tuskin itsekään tunnistaa itseään. Aivan kuin olisit joku muu, irtautunut hetkeksi itsestäsi, ja se ei muuten ollut helppoa. Nimittäin näyttää kylmältä ja tunteettomalta, ylimieliseltä ja ylpeältä! Noh, jotenkin siitä selvittiin! 🙂
Ehkä eniten kuitenkin pelkäsin ennakkoon, miten mahdun vaatteisiin, nuo PR-toimistojen mallikappaleet kun yleisesti ovat niitä pienimpiä kokoja, ja minä taasen ruuminrakenteeltani kaikkea muuta kuin siro ja pieni. Itse olisin luovuttanut tämän Vilan kotelomekon suhteen heti, mutta Zoe oli sitä mieltä, että mekko laitetaan päälle, ja kas, niin hän vain veti vetoketjun kiinni!

Siinä, missä ylimielisyys ja sähkönsininen eivät varsinaisesti ole heiniäni, Voguen trendikuvaus kuitenkin miellyttää: Vogue on ihmisille, jotka rakastavat muotia mutta eivät ole muodin orjia. He ovat rohkeita, helposti inspiroituvia ja pukeutuvat arkenakin muodikkaasti. 

Kahdessa ylimmässä kuvassa nenälläni on Charlotte Ransonin Voguelle suunnittelemat ruskeat muovikehykset.

Syksyn kehysmuodin kuvaillaan olevan modernia, mutta 60-luvun tyyliä mukailevaa. Näyttäviä linjoja yhdistettynä naisellisiin väreihin, jotka tekevät lookista vahvan eivätkä suinkaan tyttömäisen. Tuo pyöreä kehys on juurikin tätä, ja tykästyin laseihin niin, että voisin vallan mainiosti hankkia pokat itsellenikin. Ja ne muuten näyttivät päässäni tosi kivoilta ihan norminaamallakin! 😉

Pikkuisen enemmän business womania löytyy Voguen mustasta ja jonkin verran  kulmikkaammasta kehyksestä. Tämä kehysmalli on enemmän klassinen, ja mielestäni huomattavasti virallisempi kuin aikaisempi. Silti se ei ole tylsä, vaikkakin itse tykästyin huomattavasti enemmän ensimmäiseen, leikkisämpään malliin.Monestihan tulee ajatelleeksi, että sitä voisi valita aika villitkin kehykset, jos silmälaseja omistaisi usemmat. Ainakin itse olen sen verran tylsä ja varovainen, että ainoiksi laseikseni en uskalla ostaa mitään hirvittävän räväkkää ja trendikästä, vaan menen helposti sillä turvalliseslla linjalla. Nyt Instrussa on kuitenkin meneillään kampanja, jossa saat toiset lasit kaupanpäälle. Itselle, tai kenelle sitten haluatkin. (Samanhintaiset tai edullisemmat kehykset, vakiolinssit kovalla ja heijastamattomalla pinnoitteella, molemmille optikon näöntarkastus.)
Eli, tässä kohtaa olisi mahdollisuus myös niihin revittelypokiin, johonkin mitä ei tarvitse käyttää välttämättä päivittäin. Näitä kyseisiä Vogue -merkkisiä kehyksiähän myy Suomessa ainoastaan Instrumentarium.

Tämä Fashion Photo Shoot -juttusarja tulee saamaan jatkoa, kunhan pääsen käsiksi kuvamateriaaliini. Muista Indiedays-blogeista olette varmasti voineetkin jo bongata kuvia samoista kuvauksista, ja pahoittelen, että oma kuvasaldoni jäi nyt tällä erää näihin kolmeen. Muita kampanjassa mukana olevia blogeja ovat Päästä varpaisiin, Annika O, Just My Imagination, Uino, Life of Silja, At Maria’s, Rillan Koti ja Tickle your fancy .
Kampanjasivulta löytyy paljon kivaa kuvamateriaalia, ja tietysti kehysesittelyjä, joten käykäähän kurkistelemassa!

Kuvat: Damian McGillicuddy
Tuotekuvat: Instrumentarium

Hitto vie tätä pimeyttä! Saisi tulla lunta ja jäätä, jos nyt ei tupaan ja porstuaan asti, niin ainakin maahan! Missä se talvi taas viipyykään!?
Nämä pimeän nuhruiset päivät vaativat aikamoista tsemppausta käynnistyäkseen. Kirkasvalolamppua ja paljon kahvia. Silti ottaa koville, kroppa kaipaa valoa ihan vain jo hormonitoiminnan säätelemiseen. Niinä päivinä kun jalat tuntuvat lyijyltä ja päivä ei valkene ollenkaan, aamutoimia helpottaa kummasti kun kiskaisee ylleen lempivaatteensa. Enkä tarkoita nyt sitä parasta iltapukua (joka tosin voisi tuoda pimeään arkeen iltajuhlan tuntua!), vaan vaatteita joissa on mahdollisimman mukava olla ja olo tuntuu kotoisalle.

Koska mulla ei ole pukukoodeja riesanani, on lempiasuni niin casual kuin vain olla saataa. Please jeans -farkuista on tullut kuin toinen iho. Kahdet farkut kiertävät pyykki- ja käyttöväliä koko ajan, ja housut ovat pehmeät kuin pyjama. Ei kiristä eikä purista. Mutta ehdoton lempparini on Odd Mollyn Tenfold knit vuosien takaa. Se kaikesta nyppyisyydestään huolimatta on yhä lempparineuleeni, ja vedänkin sen päälleni vähintään kerran viikossa. Niinä päivinä kun ei tule mitään muutakaan mieleen, tai ei vain ole aikaa miettiä, että mitä sitä päälleen pukisi.

Ja, heti kun lempparit on heittänyt niskaansa, päiväkin tuntuu käynnistyvän ihan helposti. Olo on kotoisa ja mukava! Niinpä tnään mennään näissä. Lempivaatteissa, joissa arkikin tuntuu huomattavasti paremmalta!

Nyt on karjalanpaistilounaan vuoro! Voikaa hyvin ja ajatelkaa valoisia ajatukisa!

Tulin aamulla kuunnelleeksi autossa radiota. Sinänsä mitään ihmeellistä, niin varmaan tekee miljoonat muutkin ihmiset. Korviani aloin kuitenkin höristellä, kun aihe kääntyi äitiyteen. Koko juttu taisi lähteä jostain uuden, äitejä koskevan, tositeeveeohjelman esittelystä. Puhe kuitenkin siirtyi nopeasti äitiyteen yleisellä tasolla, ja juuri siihen, miten julmia naiset voivat toisilleen olla, kun kyse on äitiydestä. Jäin itsekin miettimään asiaa, äitiyttä ja siihen kohdistuvaa kritiikkiä.

Koko viisivuotisen blogitaipaleeni aikana, 99 prosenttia kaikesta negatiivisesta kommentoinnista, on liittynyt jollakin tapaa äitiyteeni. Olenkin joskus kirjoittanut, että en olisi milloinkaan voinut kuvitella ryhtyväni ns. mammabloggariksi, sillä äidillinen itsetuntoni ei kestäisi sitä ryöpytystä, jonka tämä ryhmä niskaansa saa. Tästä syystä olenkin pääosin valinnut blogini teemoiksi muita aiheita elämästäni. Sisustusta, tyyliä, kauneutta, hyvinvointia jne. Asioita, joilla on suuri merkitys itselleni, juttuja, jotka tuottavat itselleni mielihyvää.

 Äiti vai nainen? Vai kenties molempia?
Kun aikoinaan löysin blogimaailman, luin oikeastaan vain ja ainostaan sisustusblogeja. Äidiksi tultuani ja oman blogin perustettuani, löysin joitakin esimerkiksi lastenvaatteisiin keskittyneitä blogeja, mutta jokin niissä ei saanut minua innostumaan. Arkeni ja elämäni oli äitiyttä, ja blogien kautta halusin löytää pienen pakoreitin siitä kaikesta. Hetkiä itselleni, jotain minulle.

Kun sittten törmäsin ensimmäisiin ns. lifestyle blogeihin, tunsin suunnatonta helpotusta. Olin tullut äidiksi suhteellisen nuorena 24-vuotiaana, eikä tuttavapiirissäni ollut juurikaan muita yhtä nuoria äitejä. Niin ihanaa kuin äitiys onkin, se kuljetti minut myös jollakin tapaa pieneen identiteettikriisiin. Kuka olin? Olinko äiti, vai oliko minulla lupa olla yhä oma itseni – nainen?
Lukiessani muiden äitien kirjoittamia blogeja, joissa juteltiin vaatteista, kauneudenhoidosta, hiustenlaitosta ja yleisesti kaikesta naiseuteen liittyvästä, tunsin, että itsellänikin oli lupa pitää yhä huolta itsestäni. Lupa puhua muustakin kuin kurahousuista ja kakkavaipoista. Lupa olla nainen – äitiydestä huolimatta.

Valitsin blogini aiheeksi muuta kuin äitiyttä ja lastenvaatteita, mutta äkkiä huomasin, että osa lukijoistani ei ymmärtänyt tätä. Tai ehkä tuohon aikaan lukijat olivat enemmänkin satunnaisia kävijöitä, eivätkä niinkään vakituisia lukijoita. Blogiani päivitin muutaman kerran kuussa, mutta muistan edelleen, kun esittelin vaihtaneeni ruokailutilan ja keittiön tuolit keskenään, että joku kommentissaan tiedusteli, ehdinkö ollenkaan olemaan läsnä lapselleni, kun vain pyöritän huonekaluja. Niin, minua pidettiin itsekäänä, kun äitiydestä huolimatta kulutin aikaani kodin sisustamiseen.

Kun blogiini sitten myöhemmin alkoi tulla enemmänkin muuta sisältöä sisustuksen lisäksi, tämän kaltainen kommentointi vain yltyi. Kirjoitan vain omista vaatteistani, hiuksistani tmv. Kulutan aikaa liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin, vaikka olen äiti. Tajusin, että on olemassa ihmisiä, joille äitiys merkitsee jotakin muuta kuin itselleni. Kyse ei ole rakkaudesta lapsia kohtaan, koska haluan uskoa, että jokainen äiti rakastaa lapsiaan, vaan enemmänkin siitä, millaiseen muottiin äidiksi tulon jälkeen olisi sittenkin pitänyt sujahtaa.

Monesti olen myös ymmärtänyt, että olisi huomattavasti oikeutetumpaa kantaa huolta ulkonäöstään ja vaatetuksestaan, jos tienaisi elantonsa jossain muualla kuin kotona. Samojen ihmisten mielestä olisi huomattavasti lapsiystävällisempää, että kävisin kotini ulkopuolella töissä ja olisin poissa 8-9 tuntia päivässä, kuin että otan päivästä yhden tunnin itselleni, joko lasten nukkuessa tai nauttiessa aikaa isänsä kanssa.

En tiedä onko vika kapinoivassa luonteessani, vaiko vain erilaisessa ajattelutavassa niiden parin satunnaisen kävijän kanssa, joista lopulta tuli blogini vakkarilukijoita. Kritiikistä huolimatta olen ylpeä naiseudestani, eikä se vie tilaa äitiydeltäni. Uskallan veikata, että mikäli päivittäinen meikkaaminen ja jonkinlainen hiustenlaitto olisivat suora viitaus lasten kaltoinkohteluun, olisi kosmetiikkateollisuus määrätty lopetettavaksi jo aikoja sitten.

Äitiys on myös muuttanut suhtaumistani naisellisuuteen ja naiseuteen. Uskallan väitää, että kohta kuuden vuoden aikana minusta on kuoriutunut nainen täysin uudella tavalla. Toki asiaan vaikuttaa myös ikä, mutta uskon myös äitiydellä olevan osansa asiaan. Suuria muutoksia on tapahtunut kehonkuvassani, ja langanlaihan vartalon ihannoinnin sijaan, olen nykyään jopa ylpeä pienistä kurveistani. Äitiys, ja varsinkin synnytys, antavat uuden merkityksen naisen lantiolle ja rinnoille, mutta se ei ole syy lakata verhoamasta niitä pitsiin. Päinvastoin!

 Radio-ohjelman naispuolinen juontaja totesi jossain vaiheessa keskustelua, että äitiys perustuu siihen, että tuomitaan muiden äitejen tapa kasvattaa lapsiaan ja olla äiti. Näin oikeutetaan ne omat tavat, ja nostetaan oma äitiys muiden äitiyden yläpuolelle. Jäinkin pohtimaan, kumpi on parempi äiti: Se joka varsin suorasanaisesti on aina tuomitsemassa muita äitejä, ja kertomassa mielipiteensä siitä, miten asiat tulisi tehdä. Vaiko äiti, joka monta kertaa päivässä miettii riittämättömyyttään, näkee virheensä ja omat heikkoutensa. Nukahtaa joka ilta ajatellen, olinko tänään riittävän hyvä, vai voisinko olla lapsilleni parempi äiti.

Miehelleni olen vaimo, lapsilleni äiti. Itselleni tahdon olla minä itse, eikä mikään näistä sulje toistaan pois. Sisäinen kauneus on toki tärkeintä, mutta kukaan ei kärsi, vaikka äiti käyttääkin ripsaria!

Mahtavaa maanantaita!